Hajuharjoittelu voi auttaa, kun tuoksut katoavat tai valehajut vievät kiinnostuksen kumppaniin tai ruokaan

Jopa viidennes aikuisista kärsii pitkittyneestä hajuaistin häiriöstä. Taustalla voi olla monia syitä, kuten alkava muistisairaus, onnettomuus, tulehdus, syöpä tai jokin muu fysiologinen tekijä. Tupakointikin voi heikentää hajuaistia.

”Jos hajuaisti heikkenee dramaattisesti, kannattaa olla lääkäriin yhteydessä, koska se voi olla merkki siitä, että hermoverkoissa on sattunut jotain”, professori Mari Sandell Helsingin yliopistosta suosittelee.

Koronatartunnan jäljiltä joidenkin hajuaisti on yhä kadonnut tai vääristynyt. Se mikä tuoksui ennen hyvältä, saattaa nyt haista tympeältä. Tyypillisiä valehajujen laukaisijoita ovat kahvi, sipuli ja liha. Hajuhäiriöitä kuvaillaan usein sanoilla mädäntynyt, kemiallinen tai palanut. Muita yleisiä valehajuja ovat kemikaalin haju, tupakansavu ja bensiini.

Valtaosalla koronapotilaista hajuaisti on toipunut normaaliksi parin viikon sisällä. Noin seitsemällä prosentilla aisti ei ollut palautunut vielä vuodenkaan kuluttua.

Lähes 30 prosenttia kaikista hajuaistiongelmaisista sairastaa kroonista rinosinuiittia nenä- tai sivuonteloiden tulehdusta. Taustalla on usein myös limakalvoille kehittyneitä polyyppeja eli limakalvopullistumia.

Myös raju väliseinän vinous ja nenän limakalvon turpoaminen flunssan tai allergian yhteydessä voivat heikentää hajuaistia.

Useimmilla hajuaisti heikkenee ikääntyessä, kun hajuepiteeli rappeutuu ja hajukäämin tilavuus pienenee. Hajuaisti kertoo myös keskushermoston toiminnasta.

Tutkimuksissa on huomattu, että hajuaistin katoaminen ennustaa iäkkäiden kuolleisuutta viiden vuoden kuluessa paremmin kuin syöpä, sydämen vajaatoiminta tai aivoinfarkti.

Hajuastia tutkitaan muun muassa elämänlaatukyselyillä, psykofyysisellä testauksella ja tietyissä tilanteissa magneettikuvauksella. Tutkiminen on kuitenkin hyvin hankalaa.

Potilaan oma käsitys hajuaististaan ei ole aina realistinen, joten sen heikkenemistä ei voida täysin luotettavasti arvioida kyselytutkimuksilla. Hajuaistin täydellisen puutoksen toki voi selvittää haastattelullakin, jos tutkittava ei haista lainkaan esimerkiksi bensaa tai savua.

Suomessa on tavallisimmin käytössä Sniffin' sticks -hajuntunnistustesti, jossa potilas haistaa kahtatoista eri hajupuikkoa ja valitsee neljästä vastausvaihtoehdosta oikean.

Toimiva hajuaisti tuo turvallisuuden tunnetta ja mielihyvää ja on tärkeä sosiaalisessa kommunikaatiossa. Mahdolliset omat hajut huolestuttavat ja vaikuttavat sosiaalisin suhteisiin. Myös työkyky voi mennä, jos ammattina on esimerkiksi kokki tai pelastaja.

Valtaosa hajuaistinsa menettäneistä ei nauti ruokailusta ja heillä on taipumusta laihtua. Hajuaistin huononeminen heikentää ruoansulatusta, joten se vaikuttaa myös ravintoaineiden imeytymiseen. Hajuaistinsa menettäneillä on keskimääräistä enemmän masennusta.

Parisuhteessa voi olla vakava paikka, jos ei enää haista kumppaninsa ominaistuoksua tai se muuttuu jopa luotaantyöntäväksi.

Tietyissä tapauksissa hajuhäiriöitä voidaan hoitaa hajuharjoittelulla. Parhaat tulokset saadaan, kun harjoittelu aloitetaan nopeasti häiriön ilmenemisen jälkeen.

Hajuharjoittelussa jossa potilas haistaa neljää eri hajua vuorotellen noin kymmenen sekunnin ajan pari kertaa vuorokaudessa. Haistelu aloitetaan ruusulla, eukalyptuksella, neilikalla ja sitruunalla, mutta hajuja vaihdetaan harjoittelun edetessä. Haistelu lisää hajuepiteelin elektrofysiologista aktiivisuutta ja harmaan aineen tilavuutta.

Hajuharjoittelu tepsii etenkin virustaudin jälkeiseen aistihäiriöön, mutta myös vammautumisen jälkeen tai muistisairauden yhteydessä.

Harjoitteluun voidaan yhdistää myös glukokortikoidinenähuuhtelua. Myös omega-3:n ja A-vitamiinin nauttimisesta saattaa alustavien tutkimusten mukaan olla hyötyä.

Uusiakin hoitoja on kehitteillä, kuten verihiutalerikastetun plasman ruiskuttaminen hajuepiteelille. Kantasolusiirtojen ja hajuhermon sähköstimulaation vaikutuksia hajuhäiriöihin tutkitaan.

Jutussa on käytetty lähteenä Aikakauskirja Duodecimin artikkelia Hajuaistin arvoitukset, jonka ovat kirjoittaneet korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärit Annina Lyly, Johanna Wikstén ja Marie Lundberg