

Hevoskouluttaja Alena Matveeva kouluttaa hevosia ruokapalkinnoilla, mutta hän ajattelee myös, että hevosen tulee kunnioittaa ihmistä johtajana. Yhteistyö aloitetaan laumasääntöjen opettelulla kevyen paineen kanssa.
Viimeksi hänen taitavat hevosensa ihastuttivat yleisöä Tampereen Hevoset-messujen päätösnumerossa. Viides elementti -esityksessä nähtiin kouluratsastusliikkeitä, mutta myös pystyyn hyppääviä, istuvia, makaavia ja irrallaan laukkaavia hevosia.
Alena Matveeva on juvalainen maatilan emäntä, joka on syntyjään Venäjältä. Hän paljastaa, että Tampereen esityksessä asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan. Toista kertaa esityksessä mukana ollut 3-vuotias ruuna oli toiminut erinomaisesti kenraaliharjoituksessa vieraalla tallilla, mutta messuareena olikin sille liikaa. Sen piti peruuttaa ja näyttää mielitemppunsa, makuulle menemisen ja siitä selälleen kellahtamisen, mutta ne eivät tulleet kuuloonkaan.
”Se meni oikosulkuun. Piti vähän improvisoida, mutta onneksi kukaan yleisössä ei tiennyt, mikä oli suunnitelma. Se oli niin ihmeissään, ja se vain juoksenteli mukana ja pääsi tutustumaan paikkaan”, Matveeva kertoo.
35-vuotias Matveeva kasvoi Tšeljabinskissä, miljoonakaupungissa, jossa oli vain yksi ratsastuskoulun tyyppinen talli. Siellä asui myös entisiä sirkushevosia, joten myös temppuja osaavat hevoset tulivat tytölle heti tutuiksi. Matveeva muutti jo 18-vuotiaana Suomeen opiskelemaan Ypäjän Hevosopistoon, mutta sitä ennen hän ehti ratsastaa nuoria hevosia Venäjällä.
”Minulle tulivat ’tyhmät’ hevoset, jotka taistelivat pakottamista vastaan. Käytin jo silloin positiivista vahvistamista sydämestä lähtevänä, vaikka en sitä tiennytkään”, hän kertoo. Hän kertoo oppineensa kantapään kautta, mutta oppineensa silti.
Mutta kyllä hän myös välillä löi hevosia, kun käskettiin.
”Pakottamista olen nähnyt ja tehnyt. Mutta itkua tuli perään”, hän sanoo.
Hevosopistolla hän oppi ratsastusta ja hevosenhoidon perusasioita. Hän kertoo iloinneensa melkein joka hetkestä, lannan lappamisestakin, koska toisin kuin Länsi-Siperiassa, nyt oli kevyttalikko kädessä ja lantala lähellä.
Matveeva kävi Latviassa ostamassa itselleen hevosen, ja opintojensa jälkeen hän työskenteli pari vuotta Loimaalla Punkin tallilla. Hän kertoo ratsastavansa jossain helpon A:n tasolla ja hypänneensä rataa 120, mutta pikkuhiljaa hän alkoi irtaantua tavallisesta ratsastuksesta. Enemmän harjoitteli tekemistä vapaiden hevosten kanssa, mutta hän oli huolissaan, tekeekö jotain väärin.
Viitisen vuotta sitten hän kävi venäläisen sirkusesiintyjän ja hevoskouluttajan pitämän nettikoulutuksen, ja se vei ison hyppäyksen eteenpäin. Matveeva huomasi olleensa oikeilla jäljillä, mutta ei tarpeeksi kärsivällinen. Piti tehdä tarkemmin ja selkeämmin asteittain. Ensimmäinen hevonenkin oli aktiivisuudellaan ja yritteliäisyydellään auttanut häntä melkein liikaa, ja siksi muiden kanssa tuntui vaikeammalta.

Nyt Matveeva tarjoaa tilan pitämisen ohella asiakkaille tavallisia ratsastustunteja muutaman kerran viikossa ja myös koulutuskursseja. Hän kertoo, että eri temppuihin ja liikkeisiin on tietyt kaavat, mutta yhtä tärkeää on osata seurata hevosten reaktioita. Jos jokin ei suju, on löydettävä se piste, jossa asia tuleekin hevoselle vaikeaksi.
Matveeva painottaa, että temput ovat erinomaisia parantamaan ihmisen ja hevosen välistä suhdetta ja lisäämään vuorovaikutusta ja luottamusta. Kilpahevonenkin voi harjoitella temppuja – ratsastus ja nameilla suoritettavat temput eivät sulje toisiaan pois.
Mutta vaikka koulutus tapahtuu ruokapalkinnoilla, Matveeva ei aloita niillä. Hän toteaa, että hevonen ei saa olla sellainen, että se ei tee mitään pyydettyä, kun karkit loppuvat taskuista. Ensimmäiseksi hän myös opettaa hevosella laumasäännöt: sen pitää väistää kevyttä painetta ja kunnioittaa ihmistä.
Alussa tehdään väistöt ja peruutukset kehon kielellä ja palkiten hevosia niistä luonnollisesti, kehuen ja rapsuttaen. Namipalkkiot tulevat mukaan vasta sitten, kun perustavat ovat hallinnassa.
”Niiden pitää ottaa meidät tosissaan”, Matveeva toteaa.
Hän myös muistuttaa, että herkkupalkkio on hevoselle aikamoinen koukku, joten hevosta ei pidä palkita liian omatoimisesta tekemisestä. Jos ajatuksena on opettaa vaikeampia juttuja, kuten capriole, jossa hevonen hyppää ilmaan ja potkaisee ilmaan, on tärkeää, ettei hevonen tee niitä milloin sattuu.
Matveevalla on kuusi hevosta, joista yksi on se ensimmäinen latvialainen, yksi Ukrainasta sotaa pakoon tullut puoli-andalusialainen, yksi puoliverinen pilkullinen kolmivuotias Virosta ja loput tuuheista jalkakarvoista tunnettuja irlannincobeja.
Ensimmäisen irlannincob tuli elämään sen jälkeen, kun hän oli asunut aikansa Unkarissa ja saanut siellä sydänsuruja. Suomeen palattuaan hän osti viisivuotiaan irlannincobin mielensä parantajaksi. Mieli parantui, mutta hevonen myös laittoi sen avautumaan jollekin uudelle.
Ruuna oli pelokas ja välillä myös hyökkäävä. Matveeva yritti löytää siihen yhteyttä tapansa mukaan pyöröaitauksessa, mutta se ei toiminut. Ruuna ei hyväksynyt painetta, vaan joka päivä sitä oli juoksutettava vähän pidempään kuin edellisenä.

”Ja kun se antautui ja antoi taas kiinni, sen silmät sammuivat ja se tuli jotenkin elottomaksi. Minun piti löytää toinen tie hevosen sydämeen”, Matveeva kertoo.
Ajan kanssa luottamus löytyi, ja nyt hevonen toimii hienosti esityksissä, osaa piaffit ja passaget ja tekee tuntejakin.
”Mutta yhä edelleen meillä on kotona harjoittelua, että se hyväksyy minut johtajana”, Matveeva hymyilee.
Se on monimutkainen, erilainen kuin muut hevoset.
”Se on mun kasvupiste hevosen mieleen”, Matveeva kiittää.