Rosali Kivitie ihailee suomenhevosta – ei ole väliä onko se ratsu vai ravuri

Rosali Kivitie ei ole iältään vielä viittäkymmentä, mutta ei se ole kaukanakaan. Hän asuu omaa pientä hevostilaansa Forssassa, ja töissä hän käy Ypäjällä Hevosopistolla. Lisäksi hän valmentaa ratsastajia pääkaupunkiseutua myöten.

Juuri tällä viikolla hän on mieli maassa. Rikastuvan (Kokeva – Ylikessu) kilpailuoikeus loppuu tänä vuonna, eikä hän ole töiltään ehtinyt treenata sitä enää starttikuntoon, vaikka terveyttä ja juoksuhaluja ruunalla olisi.

Viimeiset vuodet Kivitie on yrittänyt tehdä uutta juoksijaa itselleen. Viime viikolla hän puhalsi pelin poikki, kun hän laski kuuden vuoden ja kolmen tamman kanssa käyttäneensä suomenhevoskasvatukseen 25 000 euroa. Varsoja tuli tasan nolla.

”Mutta eihän sitä ihan varma voi olla, mitä sitten ensi keväänä ajattelee”, hän huokaa.

Niin maalainen kuin pienviljelijä Kivitie nykyään onkin, hän on syntynyt Helsingissä ja tutustunut hevosiin Vantaalla. Kivitie kävi ratsastamassa ratsastuskoulu Poni-Haassa, jonka perustaja, Ratsutallin tarinoita -kirjasarjan kirjoittaja Chrisse Fagerström, oli innostunut suomenhevosista. Kivitie sai ensimmäiseksi hoitohevosekseen läsipäisen ruunan Pikku-Pekka. Hän ihastui rotuun, eikä se ihastus ole siitä sittemmin lieventynyt.

Kivitie oli lahjakas koululainen. Siitä huolimatta hän päätti yliopisto-opintojen sijasta aloittaa Ponihaassa oppisopimuskoulutuksen hevosenhoitajaksi. Se jäi kuitenkin kesken, kun hänelle suositeltiin paikkaa esteratsastustallilla Saksassa. Kivitie lähti sinne ja viihtyi.

Rosali Kivitie ja Jaime kunniakierroksella, yhdestä niistä monista. Kuva: Terttu Peltonen

Se oli sitä aikaa, että vapaapäiviä oli tasan yksi maanantai kuukaudessa. Karsinan siivoukset kuuluivat puolalaisille, mutta Kivitie ratsasti ja hoiti hevosia päivät pitkät. Hän ei säikähtänyt työn määrästä, vaan varmistui siitä, että hevoset ovat hänen elämänuransa.

Saksan jälkeen Kivitie lähti Hevosopistolle, ensin vuoden mittaiselle yo-hevosenhoitajalinjalle, sitten silloiselle ratsuttajalinjalle ja lopuksi kaksivuotiseen ratsastuksenopettajakouluun. Sinne hän ei tosin päässyt ensi hakemalla.

”Koska psykologisten testien mukaan olin epäsosiaalinen ja äkkipikainen!” hän nauraa. Epäsosiaalisuutta hän ei allekirjoita, vaikka viihtyy yksinkin, ja eläinten kanssa hän taas on äärimmäisen pitkäpinnainen.

Ratsuttajavuotta hän kuvaa elämänsä parhaaksi. Porukka oli hyvä, ja Kivitiellä oli käytössään viisi hevosta, joilla kaikilla hän kävi koko ajan tunneilla opetuksessa.

Kaikkiaan opiskeluvuodet Ypäjällä olivat hyviä aikoja, ja ne olivat täynnä suomenhevosia.

Jo ensimmäisenä vuonnaan Kivitie sai passikseen pienen ja pyöreän ratsutamman Oru (Apeli – Uskoton), joka oli juuri siirtynyt siitokseen. Sille syntyi Kelmistä varsa, joka nimettiin Jaimeksi, ja Kivitie pääsi ensimmäistä kertaa elämässään viettämään aikaa maitovarsan kanssa.

Se tosin ei ollut mikä tahansa varsa, vaan yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista suomenratsuista. Sillä oli ryhdikäs olemus, leveä läsi ja myöhemmin pitkä, paksu, vaalea harja.

”Se oli sellainen hevonen, että onko sellaista toista. Kun se oli kolmivuotias ja otit ohjat käteen ja se vähän jännittyi, se meni sulkutaivutusta peräänannossa. Se oli tasapainoinen, ihan sikamakea ratsastaa ja tyyppinä ainutlaatuinen. Siinä herkkyys yhdistyi nöyryyteen, ja olihan sillä hienot liikkeet ja hieno tukka”, Kivitie muistelee.

Ratsastuksenopettajakoulutuksessa Jaime oli Kivitien koulutettavana, ja kun hän jäi koulun jälkeen Hevosopistolle ylimääräiseksi vuodeksi, hän sai ratsastaa Jaimella sen viisivuotiskauden – jolloin se voitti 5-vuotischampionaatin kaikkien hienojen puoliveristen turpien edestä.

Kun Kivitien piti lopettaa Hevosopistolla, Jaime jatkoi voittamista Kirsi Hagnerin ratsastamana, kunnes se myytiin keväällä 2005 Hevosopistolta ennätyshintaan Helkky Ylösen ratsuksi. Kivitie yritti ostaa sitä itselleen jo silloin, mutta kun hinta kohosi ja kohosi, järki pakotti luovuttamaan. Keväällä 2008, oriin ollessa 13-vuotias, Kivitie sai sen vihdoin nimiinsä ystävänsä Sanna Jämsän kanssa.

Kivitie ehti pitää Jaimea kuusi vuotta. Ratsukko kilpaili vaativalla tasolla, ja Kivitie nautti huikeasta hevosestaan, kunnes se menetettiin ähkyyn kymmenen vuotta sitten.

Rosali Kivitie ja Kotilo Ypäjällä 2006, jolloin ratsukko otti koulumestaruuspronssia.  Kuva: Terttu Peltonen

Jaimen lisäksi Kivitien elämän tärkeitä hevosia ovat olleet Heidi Jankolan omistama ruuna Kotilo (Totilo – V.T. Ajatus) sekä Rikastuva. Kotilo oli hyvin erilainen kuin Jaime. Jaime oli lahjakas, mutta Kotilolla oli täydellinen pää. Ruuna aluksi tuskin pystyi laukkaamaan maneesissa, mutta huolellisen koulutuksen myötä se oppi laukkapiruetit ja vaihdot joka neljännellä.

”Kun sille sanoi, että kiivetään puuhun yhdessä, se sanoi, että kiivetään vaan”, Kivitie kuvaa.

Rikastuva taas on yksi kolmesta Kivitien kasvattamasta suomenhevosesta. Kivitie innostui raveista pitäessään koulutuksessa olleita hevosiaan Marja-Leena Paavilaisen ja Matti Honkosen tallilla. Ensimmäisen oman ravihevosen hän sai, kun hän vaihtoi shetlanninponivarsan tammavarsaan nimeltä Tyhjätasku (Ylikessu – Viesker), Kivitien mukaan nimettyyn.

Radoilla Tyhjätasku jäi nimensä veroiseksi. Ei se huono ollut, mutta vaivojen takia Kivitie päätti astuttaa sen. Oriiksi hän valitsi tietysti Kokevan, ypäjäläistä Keva-linjaa.

Kivitie kertoo, että Rikastuva oli hyvin arka varsa, ja tietty arkuus siinä on pysynyt aina. Se pelkää kiviä ja vaikka takiaispuskaa, mutta ajamiseen ja raviurheiluun se kyllä suopui heti. Rahaa radoilta se ehti kerätä 20 000 euroa, kun vatsavaivat verottivat menestystä.

Kivitie sanoo, että kaikkein erityisintä on se suhde, mikä hänelle ja Rikastuvalle on kehittynyt.

”Se ei noteeraa mitään muita ihmisiä, kuin minut. Se on kuin koirat. Kun jätän sen ravipaikalla katokseen, se tuijottaa perääni, kunnes taas tulen”, Kivitie hymyilee.

Rikastuva, Rosali Kivitie ja ohjastaja Ilkka Korpi voittajaesittelyssä Vermossa.  Kuva: Anu Leppänen

Juuri nyt Kivitiellä ei kuitenkaan ole juoksevaa hevosta, hän ei ratsasta, eikä olemattoman varsaonnen takia kasvatakaan. Uusia, suomenhevosiin liittyviä kivoja asioita onneksi on. Kivitie on mukana Hippoksen näyttelytoiminnan lineaarisen profiloinnin kurssilla ja hän toivoo pääsevänsä mukaan, jos jossain vaiheessa sitä tuodaan suomenhevosillekin.

Koulutuomarina ja valmentajana hän iloitsee siitä, kuinka suomenhevonen kehittyy rotuna, mutta säilyttää samalla ytimensä.

”GP tai korkeiden esteiden hyppääminen ei ole se suomenhevosen juttu, vaan se mielestäni se on yleishevosrotu. Jos osa menee vaativaa B:tä, se on jo tosi hienoa. Miksi sen tarvitsisi olla enemmän?” hän kysyy.

Suomenhevosessa hän arvostaa erityisesti sen aivan omanlaistaan nöyryyttä, kiltteyttä ja herkkyyttä. Hän painottaa, että jos suomenhevonen vaikuttaa vahvalta juntturalta, kyse on herkkyydestä, joka ilmenee paineistumisena.

Raviurheilussa intervallitreenit eivät useinkaan sovi suomenhevosille, ja ratsastuksessa esimerkiksi kokoamista ei voi tehdä paineen ja vauhdin kanssa.

”Jos hevonen vastaa hätäisyydellä, se on opetettava pysähtymään ja hengittämään. Mitä enemmän suomenhevoseen laittaa painetta, sitä enemmän tulee ongelmia”, Kivitie selittää.

”Mutta minun mielestäni se ei ole vika, vaan ominaisuus”, hän sanoo.