Enemmän siveltimen varressa kuin satulassa

Kanojen nimet ovat Pablo Picasso, Tove Jansson, Li Andersson, Hilla Henriksen ja Pilkku. Ne käyskentelevät hyvinkääläisen omakotitalon pihapiirissä. Kukko vahtii silmä kovana hovawartinpentua, jonka tekisi mieli tutustua kanoihin.

Talo sijaitsee Heponiityn ratsastuskoulun vieressä, ja talon emäntä ja tallin vanhaemäntä on punatukkainen Riitta Holopainen. Holopainen on pitkän linjan ratsastuksenopettaja, kouluvalmentaja ja kouluratsastaja. Erityisen tunnettu hän on olympialaisissa loistaneen Emma Kanervan ensimmäisenä opettajana, valmentajana ja suunnannäyttäjänä.

Holopainen on ihminen, joka seuraa samalla innolla Heponiityn shetlanninponien pikkuratsastajien laukkaharjoituksia lähipoluilla kuin maailman parhaiden ratsastajien suorituksia.

Vasta Saksasta Suomeen muuttaneella koiralla on ihmettelemistä muissa pihapiirin asukkaissa. Kuva: Miia Lahtinen

Ratsastuskoulu on heinäkuun kesälomalla, ja tallilla ei ole montaa kavioeläintä. On Holopaisen suomenruuna Hamurai, jo seitsenvuotiaaksi varttunut yllätysmuuli Sisu-Salmiakki sekä sen kaverina oleva welsh-poni, joka sairastuisi laitumella kaviokuumeeseen.

Holopaisen itse kasvattama Hamurai on suomenratsujen parhaimmistoa, ja ratsukko on voittanut yhden mestaruuspronssin. Ruunalla on haastava kesäihottuma, joten siinä on hoitamista. Holopainen pesee ja rasvaa hevosensa itse.

”Työntekijöillä on tekemistä ihan tarpeeksi”, hän kuittaa.

Nykyään Holopainen opettaa ratsastuskoulussaan vain vähän, ja sitä on vetänyt jo parinkymmenen vuoden ajan Sanna Jahnukainen. Holopainen huolehti pitkään paperitöistä, mutta nyt laskutuskin on siirretty toiselle firmalle.

”Mä olen vähän niin kuin eläkkeellä”, parin vuoden päästä 70 täyttävä Holopainen sanoo.

Holopainen saa Hamurain kanssa yleensä ruusukkeen, jos tulee lähteneeksi kiilparadalla. Kuva: Miia Lahtinen

Koulun kehittämisessä hän on mukana. Opetushevoset ja ponit asuvat kaikki pihatossa, mutta nyt hevosille on tehty 20 hevosen hoitosiipi ja ponit tulevat hoidettavaksi talliin. Seuraavaksi laitetaan kuntoon kenttä, vaikka ajat haastavia ovatkin.

”Kenttäremppa on vain pakko tehdä”, Holopainen toteaa.

Valmennuksia hän pitää jonkin verran. Korkealle tähtääviä valmennettavia on muutama ja lisäksi sellaisia, jotka haluavat vakavasti kehittyä omalla ja hevosensa tasolla.

”Valmentaminen on kivaa, varsinkin kun sitä saa tehdä tehokkaasti eli riittävä määrä silmien alla, hyvät, selkeät tavoitteet ja valmennussuunnitelmat ja muutenkin niin, että tietää mitä valmennettava itsekseen puuhaa”, Holopainen sanoo.

Ratsastuskilpailuissa hän kävi itse kesäkuun alussa, mutta sen jälkeen hän joutui miettimään, että onko pakko ratsastaa, kun sattuu niin paljon. Nyt kesä ja kevyt treeni ovat tehneet hyvää, ja Holopainen on taas menossa.

”Toivottavasti viisaammin”, hän lisää.

Ongelmia ovat tuottaneet jomottavat lonkat ja erityisesti toinen polvi.

”Vasen polvi, johon on tullut kierto ja ponnistus, kun olen hypännyt päivittäin kymmenen hevosen selkään”, hän selittää.

Pitkään selkään noustiin aina maasta ja aina vasemmalta puolelta. Onneksi sitten alettiin säästää satuloita ja sen avulla ihmisten kehojakin, Holopainen naurahtaa.

Tekemistä riittää aina. Kuva: Miia Lahtinen

Hän miettii, että hevosalalla pitäisi päättää, että asiat aletaan tehdä kaikki molemmin puolin, talutukset, satulaan nousemiset ja muut. Ala on kuitenkin usein urautunut, joskin sillä on myös hyvät puolensa. Kun kaikki tekevät samalla tavalla, on hevosten elämä yksinkertaisempaa, jos ne vaihtavat kotia.

”Hevosen elämä turvataan, kun se saa hyvän koulutuksen”, Holopainen muistuttaa.

Kouluratsastajana hän on täsmällisen ja tarkan tekemisen ystävä. Samalla hän tietää, että ratsastus on vaikea laji. Sen oppiminen vie aikaa, eikä siinä helpota nykyinen ilmapiiri, joka ei salli virheitä. Hyvinvointikeskustelu on muuttanut asioita paremmaksi, mutta aina se ei pysy järjen rajoissa.

”Ei nämä hevoset oikein ole lemmikkejä. Jos niillä ei saa ratsastaa, en ainakaan minä pidä niitä katsomassa, että saavatko ne ähkyn vai ei”, Holopainen tuhahtaa.

Heponiityssä ratsastuskoululaisille on lisätty maastakäsin tekemistä, ja käynnissä tehdään paljon, sillä siinä ratsastajan fysiikka ei käy rajoittavaksi tekijäksi.

”Tämä ei ole hikilaji, vaan taitolaji”, Holopainen painottaa.

”Ratsastus on sitä, että muutat jotain, että hevoset haluavat tehdä sinun kanssasi”, hän sanoo ja peräänkuuluttaa ratsastuksen opetukseen lisää filosofista ajattelua. Hevosta pitää kuunnella, mutta ihmisen pitää myös ottaa oma roolinsa, ettei mene hevosensa kanssa kuin pulkka narun perässä.

Riitta Holopainen viettää mukavia puolieläkepäiviä hovawart-pennun kanssa. Kuva: Miia Lahtinen

Holopainen on ollut hevosalalla koko ikänsä ja saanut huomata, että Suomessa siinä liikkuu liian vähän rahaa. Maailmalla on rahaakin, mutta siellä se liikkuu omia reittejään.

”Iso raha jää ylemmäs, eikä jakaannu. On oma maailmansa, jossa kaikesta maksetaan liikaa, kun ihmisillä on liikaa rahaa. Mutta tässä meidän tavallisessa ryhmässä on liian vähän rahaa ja liian vähän aikaa”, hän sanoo.

Nyt eläkkeellä aikaa on enemmän. Kesällä Holopainen on käynyt hakemassa Saksasta koiranpennun, hovawartin. Sitä ennen hänellä oli monia sekarotuisia, joiden hän ajatteli olevan terveempiä. Se kokeilu loppui, kun edelliset kaksi jouduttiin lopettamaan liian aikaisin pahojen luusto-ongelmien takia. Holopainen päätti, että seuraavalla koiralla on pitkän pitkä sukutaulu täynnä A-lonkkaisia vanhempia.

”Sanoin, että mun sekarotuisteoria loppuu tähän”, hän naurahtaa.

Aikanaan lukion jälkeen Holopainen haki Ateneumiin ja Lahden Taideteolliseen korkeakouluun, mutta ei hevoshommilta ehtinyt edes kaikkiin pääsykokeisiin. Nyt vanhemmilla vuosilla taiteen tekeminen on tullut takaisin hänen elämäänsä. Ensin hän ilmoittautui kesälomareissuksi maalauskurssille Ranskaan.

”Siitä alettiin, että ei ole maalit ja pensselit vaan värit ja siveltimet”, hän kertoo.

Asia vei mukanaan niin, että toissa keväänä hän valmistui taidemaalariksi.

Holopainen maalaa esittävää taidetta, mutta impressionistisesti.

”Voin tehdä, mitä haluan, koska minun ei tarvi elää sillä”, Riitta Holopainen sanoo taiteestaan. Kuva: Miia Lahtinen

Aluksi hän ei maalannut hevosia ollenkaan, mutta aika pian ne tulivat mukaan taiteeseenkin. Mitään pönöttävää tai kopioimista hän ei halua tehdä, sillä siihen tarkoitukseen kannattaa ottaa valokuva. Ennemmin hänen tauluissaan on mukana jotain hevosuudesta, ihmisyydestä ja niiden yhdistymisestä.

Holopainen ei kuitenkaan halua selittää taulujaan, vaikka sitä koulussa opetettiinkin. Hän ajattelee, että hänellä on oikeus maalata, mitä haluaa, ja katsojalla on oikeus nähdä se, mitä hän taulussa näkee.

Muuli Sisu-Salmiakki on van harvan ratsastajan ratsu. ”Jos lapsi on vähänkin arka, arkuus siirtyy muuliin”, Holopainen selittää.  Kuva: Miia Lahtinen

Holopaisessa kiehtovaa on järjestelmällisyyden ja tarkkuuden yhdistyminen rentouteen ja hyväksyvyyteen. Hän ihailee Emma Kanervan taitoa ja tarkkaa osaamista hienojen lämminveristen kanssa, mutta yhtä tärkeä osa maailmassa pihan tarhassa käyskentelevällä muulilla. Sisu-Salmiakki on tuntiponin seitsemän vuotta sitten saama pitkäkorvainen ja pilkullinen yllätys.

Pikku muuli on itsepäinen ja hyvin herkkä. Se nostaa laukat, väistää ja hyppää, jos ratsastaja on sopiva. Mutta jos se ei tule toimeen ratsastajansa kanssa, se lähtee kuin kiihdytysauto ja ensimmäisessä kaarteessa katsotaan, onko ketään enää satulassa.

Holopainen hymyilee muistellessaan, kuinka hän innostui muuleista, kun hänelle kerrottiin, että niillä ei ole koskaan esimerkiksi kavio-ongelmia ja ne tulevat toimeen erittäin vähällä ravinnolla.

”Kysyin, että miksei kaikki ratsastuskouluissa ole muuleja. Nyt ajattelen, että onneksi ei”, hän sanoo.