Väitöstutkimus paljastaa ratsastajien heikon kunnon: ”Se on lajin musta piste”

Itsekin ratsastusta harrastava liikuntatieteilijä Anne-Maarit Hyttinen on puhunut jo 25 vuotta siitä, kuinka tärkeää hyvä kunto olisi kilparatsastajille, mutta muutosta asiassa ei näytä tapahtuvan.

Hyttisen väitöskirja "Effects of strength, endurance and combined strength and endurance training on riders’ physical fitness profile and riding performance in female show jumping and eventing” tarkastetaan lauantaina Jyväskylän yliopistossa. Siinä tarkastellaan voimaharjoittelun, kestävyysharjoittelun ja näiden yhdistelmän vaikutuksia naispuolisten este- ja kenttäratsastajien kunnossa ja ratsastussuorituksessa.

Kiteellä asuva Hyttinen kertoo, että kunnon merkitys on ollut hänelle tärkeää koko sen ajan, kun hän on ollut mukana ratsastusmaailmassa.

”Mutta se ei kuulu lajikulttuuriin. Sitä ei opeteta ratsastuksenopetuksessa, eikä valmentajakoulutuksessa. Se ei ole hevosmaailmassa se asia, johon laitetaan panoksia. Se on lajin musta piste. Itse näen, että ei ole ratsastusta, jos ei keskitytä myös molempiin osapuoliin erikseen”, hän sanoo.

Hyttisen väitöstutkimuksessa oli mukana 52 suomalaista kansallisen ja kansainvälisen tason este- ja kenttäratsastajaa. Minimivaatimus oli, että ratsastaja harjoittelee lajia vähintään neljästi viikossa, mutta mukana oli myös paljon ratsastajia, jotka ratsastivat 4–6 kertaa viikossa ja päivässä 1–4 hevosta tai enemmänkin.

Ratsastajilta mitattiin laboratorio-olosuhteissa voima, tasapaino ja hapenottokyky sekä ratsastuksessa hapenottokyky, syke ja lihasten kuormittuneisuudesta kertova laktaatti.

Sen jälkeen ratsastajat treenasivat 12 viikon ajan ohjeiden mukaan kolmesti viikossa 40 minuuttia kerrallaan, ja arvot otettiin uudelleen.

Tutkimuksessa este- ja kenttäratsastajat eivät eronneet toisistaan voima- tai kestävyysominaisuuksiltaan. Eroja ryhmien välillä ei havaittu myöskään esteradan aikana millään mitatulla osa-alueella.

Lauantaina liikuntatieteen tohtoriksi väittelevä Anne-Maarit Hyttinen kertoo, että fyysisen kunnon merkitystä ei meinata ottaa ratsastuksessa tosissaan kuin aivan huipulla.  Kuva: Anne-Maarit Hyttisen albumi

Lähtömittauksessa ratsastajien tulokset olivat entisestään heikentyneet siitä, kun Hyttinen mittasi niitä vuonna 2019 julkaistuun pro gradu -työhönsä.

Ratsastajien keski- ja alavartalon voimatasot sekä hapenottokyky jäivät samanikäisten liikuntaa harrastamattomien naisten keskiarvotason alapuolelle. Vain käden puristusvoima oli keskimääräistä korkeammalla tasolla. Lihasvoimatasoissa ei havaittu puolieroja kehon oikean ja vasemman puolen välillä.

Hengitys- ja verenkiertoelimistön kunnosta kertovan hapenottokyvyn keskiarvo ratsastajilla oli 32 ml/kg/min, ja suuria heittoja siinä ei ei ollut. Vertailuna Hyttinen kertoo, että italialaisilla olympiaratsastajilla hapenottokyvyn lukema on 50 ja suomalaisilla mitatuilla huippuratsastajilla 40–45. Hiihtäjä Mika Myllylän lukema oli aikanaan 92, mutta sellainen vaatii jo todellisia huippukestävyysominaisuuksia, joita on vain muutamalla ihmisellä maailmassa.

”Jos ratsastaja tähtää lukuun 50, ei fyysinen suorituskyky ole enää onnistuneen suorituksen este”, Hyttinen linjaa.

Tutkimukseen otettiin mukaan vain naisia, koska ratsastus on vahvasti naisvaltainen laji. Kuva: Helena Asukas

Tutkimukseen kuului, että koeratsastajat jatkoivat lähtömittauksesta nousevaan 12 viikon harjoitusohjelmaan, jossa ratsastuksen ohella tehtiin muuta harjoittelua kolmesti viikossa. Kolmasosa keskittyi kestävyyteen, kolmasosa voimaan ja kolmasosa näiden yhdistelmään.

Harjoitusohjelmasta toteutui käytännössä noin 77 prosenttia. Se riitti lisäämään ratsastajien hapenottokykyä kestävyys- ja voimakestävyysryhmissä. Harjoittelun tulos näkyi myös lajisuorituksissa: ratsastajien suoritus esteradalla tuli nopeammaksi.

Voimatasoissa ei tapahtunut merkitseviä muutoksia, mutta voimaryhmäläisten alaraajojen maksimivoima lisääntyi merkitsevästi.

Hyttinen toteaa, että hapenottokyvyn lisääntyminen parantaa eittämättä ratsastussuoritusta. Sen ansiosta lihaksiin syntyy vähemmän laktaattia, jolloin lihakset toimivat kaikin puolin paremmin.

”Suoritus nopeutuu, tarkentuu ja helpottuu”, hän sanoo.

Hyttinen näkee tutkimustuloksen olevan lajin kannalta myös positiivinen. Se osoittaa, että ratsastajat voisivat melko pienellä panostuksella saavuttaa selvää parannusta suorituksiinsa. Nyt merkittävä ero saatiin vain neljässä kuukaudessa vajaan kolmen viikoittaisen harjoituskerran avulla.

Anne-Maarit Hyttinen on treenannut itse muutaman vuoden ajan voimaa ja huomannut sen positiiviset vaikutukset ratsastuksessa.  Kuva: Anne-Maarit Hyttisen albumi

Hyttinen toteaa, että ratsastajien harjoitusohjelmaan tulisi sisällyttää myös enemmän maksimivoimaharjoitteita.

Hän selittää, että maksimivoiman kehittämisen ideana ei ole saada ratsastajaan voimaa, jota käytetään hevosta vastaan, vaan kun ratsastajalla on voimaa, hän pystyy käyttämään tarvittavaa voimaa hallitummin, rennommin ja kohdennetummin.

Hyttinen kertoo, että maksimivoima on aina yhteydessä hermostolliseen voimaan. Kun ihminen käyttää lihasta, tarvitaan ensin hermorata aivoihin ja sitten aivoista lihaksiin. Tämän hermotuksen kehittäminen tapahtuu maksimivoiman kautta, ja nopeusvoimaa ei voi harjoittaa, jos ei harjoita maksimivoimaa.

Hyttinen passittaisikin kaikki kilparatsastajat salille, ja mielellään harrastajatkin.

”Itse olen tehnyt nyt kolme vuotta tiukasti voimaharjoittelua, ja sillä on ollut valtava merkitys ratsastukseen”, hän sanoo. ”Mutta sun pitää tietää, mitä teet. Salille ei kannata mennä haahuilemaan.”

Myös fyysisen suorituskyvyn kehityksen mittaamisen tulisi olla ratsastajalle suunnattua.

Ratsastaja ei kuitenkaan tarvitse isoja lihaksia, jotka tuovat painoa ja tiettyä hitauttakin. Isoja lihaksia kehitetään harjoituksilla 60-85 prosenttia maksimivoimasta. Ratsastajalle sopivat maksimivoimaharjoitukset taas tehdään painoilla, jotka ovat yli 80 prosenttia omasta maksimivoimasta.

”Se kasvattaa hermostollista voimaa”, Hyttinen perustelee.

Tutkimukseen otettiin mukaan vain naisia, koska ratsastus on vahvasti naisvaltainen laji. Lihasvoiman kehittäminen on myös ratsastaville naisille tärkeää – miehillä voimaa on lähtökohtaisesti noin 30 prosenttia enemmän kuin naisilla.

Maksimivoiman lisäksi ratsastaja tarvitsee lihaskestävyyttä, jota Hyttinen suosittaa tekemään kuntopiirityyppisellä harjoittelulla.

Kilparatsastajien kehnot kuntotulokset kuitenkin myös ihmetyttävät, sillä jo pitkään on korostettu fyysisen kunnon merkitystä ratsastajille.

”Itse olen puhunut oheisharjoittelun merkityksestä 25 vuotta, mutta iso kuva ei ole muuttunut ratsastuksessa mihinkään”, Hyttinen hymähtää.

Hän toteaa, että jossain määrin tämä on asennekysymys.

”En voisi kuvitella, että tällaista tapahtuisi jääkiekossa, koripallossa tai hiihdossa, että tehtäisiin vain sitä omaa lajia”, hän huomauttaa.

Tallitöissä ja ratsastuksessa kuormitus ei ole riittävän suurta hyvän kunnon saavuttamiseksi, Hyttinen toteaa. Hyvä ratsastus ei kuluta paljoa energiaa, vaikka urheilusuorituksessa sitä tarvitaankin.

Hyttinen huomauttaa, että onnistunut oheistreeni lisää myös itseluottamusta, joka näkyy ratsastuksessa ja siirtyy hevoseenkin. Kun ratsastajalla on reservissä voimaa ja kestävyyttä, hän ei joudu hevosen selässä koskaan maksimeihinsa.

”Ja silloin voi käyttää lihasvoimaa rennosti, kohdennetusti, tarkemmin ja oikea-aikaisesti”, Hyttinen painottaa.