Suomenhevosten kenttämestaruuksissa saadaan uusia mitalisteja

Lisäksi viime vuoden pronssimitalistiratsukon osallistuminen on epävarmaa, sillä Paula Pajusen tamma Rinna Lågland ei ole ollut viikon alussa sataprosenttinen, vaan se on ehkä liukastunut laitumella.

Suomenhevosten kenttämestaruudet kilpaillaan tulevana viikonloppuna Ypäjällä, ja mukaan 90 sentin tasolla järjestettävään kilpailuun on ilmoittautunut 11 ratsukkoa.

Pajunen kertoo, että ajatus oli kyllä lähteä kirkastamaan mitalia, mutta nyt jännitetäänkin sitä, päästäänkö edes mukaan.

”Laji pitää nöyränä”, hän huokaa.

Suomenhevosten mestaruudet ratsastetaan pitkästä aikaa kolmipäiväisinä. Pajunen toteaa, että tämä tekee niistä aika erilaiset.

”Meillä aiemmin iso asia on ollut ratsastajalla ajatuksen muutos koulumoodista esteille tekemisen meininkiin, kun ne kilpaillaan samana päivänä”, hän sanoo.

Pajunen toteaa, että heillä menestys on muutenkin aina kiinni ratsastajan pääkopasta.

”Mun hevonen on niin mielettömän upea”, hän sanoo Rinna Låglandistaan.

Pajunen olisi mielellään pitänyt kilpailut kaksipäiväisenä, sillä kilpailu ei ole erityisen rankka, ja töissä käyvälle oli oma hommansa hankkia perjantai vapaaksi.

”Mutta tiedän, että toiset ovat hirveän tyytyväisiä tähän ratkaisuun”, hän lisää.

Johanna Sokka taas kertoo, että hänen oma Rokki Rolsinsa on kilpaillut kesällä metrin luokkia hyvin tuloksin, joten hän ei halunnut lopettaa kautta sen kanssa alemmalla tasolla. Niinpä hän päätti kilpailla alueiden välisissä joukkuemestaruuksissa Jaana Seppäsen Nuestron Taavetilla ja suomenhevosten mestaruuksissa Jemina Kullaan Palladium Kuulla.

”Se on parempi koulussa kuin Rokki Rols, joten voi pärjätäkin sen puolesta paremmin”, Sokka sanoo.

Toisaalta koska 10-vuotias Palladium Kuu on vasta tullut urheiluun, on sille tarpeeksi jo päästä kilpailut kokonaan läpi.

Sokka kertoo, että Taavetti ja Palladium Kuu on hänen ystäviensä hevosia, ja on kivaa antaa niille tilaisuus pärjätä. Pitkän uran kenttäratsastuksessa tehneellä Sokalla on intoa kyllä isompiinkin luokkiin, mutta nykyiset hevoset eivät ole siihen sopivia.

”Ja me tullaan aina huonolla treenillä, kun pitää töissäkin käydä”, eläinlääkärinä itsensä elättävä Sokka puuskahtaa.

Keuruun kenttäkilpailuissa elokuun alussa hänen piti jättää kilpailu kesken omien terveysongelmien takia. Sokka kertoo saaneensa kilpailuissa erittäin pahan migreenikohtauksen ja kärsineensä pitkään sen jälkeen väsymyksestä. Sairaalassa hän onkin niin sanotusti saanut pääsyn kaikkiin laitteisiin.

”Kyllä tämä tästä, ei mitään maata kaatavaa”, hän kertoo.

Paletin Liekki on pieni ja monipuolinen. 

Vilma Leppäkangasta tietysti harmittaa, kun hän ei pääse yrittämään kolmatta peräkkäistä kenttäkultaa pikkuoriillaan Paletin Liekillä, joka voitti tänä vuonna myös suomenhevosten estemestaruuden. Tällä kertaa oli kuitenkin valittava suomenhevosten kenttämestaruuksien ja valjakkoajon ponien Suomen mestaruuksien välillä, koska ne ajetaan peräkkäisinä viikonloppuina.

Leppäkangas muistuttaa, että kyseessä on kaksi kestävyyslajia, joten kahdet kolmipäiväiset kilpailut kahden viikon aikana olisivat tulleet liian rankaksi. Myös Leppäkankaan valmentajat Kerstin Nyberg ja Ben Simonsen antoivat asiaan neuvonsa.

”Monet aivot on paremmat kuin yhdet. Itse ajattelen, että hevoset on kilpailemista ja käyttöä varten, kovaa ajoa vaan, niin hyvä, että joku muistuttaa, että ei tarvi aina olla joka paikassa”, Leppäkangas hymyilee.

Molempiin kilpailuihin osallistuminen olisi myös ollut taloudellisesti iso asia.

”Piti laskea budjettia ja työtunteja”, Leppäkangas sanoo.

Kilpailukalenterin päällekkäisyyksistä hän ei lähde arvostelemaan ketään. Hän mainitsee, että valjakossa jouduttiin myös jännittämään, ehditäänkö kauden aikana järjestää tarpeeksi monet kansalliset, että kilpailut edes saa järjestää Suomen mestaruus -statuksella.

Kilpailuiden kolmipäiväisyydestä hänellä on kaksijakoiset ajatukset. Kaksipäiväisiin hän olisi ehkä voinut osallistua itsekin.

”Mutta onhan se hienoa, että kenttämestaruudet ovat kolmipäiväiset, se tuo tiettyä arvokkuutta”, hän sanoo.

Samalla tavoin häntä mietityttää kilpailun taso. 90 sentin hyvä puoli on se, että osallistujia riittää ja taso on hyvä myös pienhevosilla. Toisaalta kilpailu ei ruoki hänen omaa kilpailunälkäänsä, kun korkeus on sama kuin aluemestaruuksissa.

”Valjakkomestaruuksissa pääsen ajamaan kansainvälisen kolmen tähden kouluradan ja siellä on samat vaatimukset. Kun tekee siellä omalla tasolla hyvän kilpailun, se tukee MM-projektiani”, Leppäkangas sanoo.

Ypäjällä oli tarkoitus ratsastaa myös Mannerheimin kenttäkilpailu kolmen tähden tasolla, mutta se jouduttiin perumaan, kun ilmoittautuneita oli vain kaksi.