Reilun viikon sisällä maailmalla kuoli kolme kenttäratsastajaa, maajoukkuevalmentaja tuntee riskit

Kenttäratsastuksen musta viikko alkoi lauantaina 18. heinäkuuta, kun Britanniassa kuoli kaksi kenttäratsastajaa kahden eri kenttäkilpailun maastokokeessa vain muutaman tunnin välein. Molemmat menehtyneet olivat naisia, toinen 34-vuotias, toinen 42-vuotias.

Heti seuraavana viikonloppuna 26. heinäkuuta 37-vuotias nainen kuoli Starumissa Norjan Ratsastajainliiton kenttäratsastustreeneissä. Norjan Ratsastajainliiton mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun kenttäratsastaja menehtyi Norjassa lajin organisoidussa toiminnassa.

Kaikissa tapauksissa lääkintäapua oli paikalla heti, ja hevoset selvisivät loukkaantumatta.

Myös keskusteluapua järjestettiin. Englannin kenttäratsastusjärjestöllä on käytössään British Eventing Support Trust Helpline, jonne voi soittaa läpi vuorokauden.

Englannissa asuva, lajin MM-kilpailutkin ratsastanut Pauliina Swindells toteaa, että tapahtuneet onnettomuudet ovat kauheita, mutta maailmassa tapahtuu kauheita asioita.

Hän kertoo, että Englannissa ei ole noussut lainkaan äänenpainoja, että laji olisi liian vaarallinen ja se pitäisi lopettaa. Swindells muistuttaa, että maassa on pitkät hevosperinteet, ja esimerkiksi Badmintonin kenttäkilpailuissa käy vuosittain 100 000 katsojaa.

Swindells painottaa, että lajin turvallisuuden eteen on tehty viime vuosina valtavasti töitä. Turvallisuutta parannetaan turvavarusteilla, kiinteiden esteiden erilaisilla turvamekaniikoilla, tuomarityöskentelyllä, kiinnittämällä huomiota olosuhteisiin ja ennen muuta viisaalla etenemisellä lajissa. Kilpailuista kerätään koko ajan tietoa, minkä perusteella pystytään vähentämään riskejä.

”Mutta joskus käy vain todella huono tuuri”, Swindells sanoo.

Itsekin useamman kerran hevosten kanssa loukkaantunut Swdells toteaa, että jokainen kenttäratsastaja tietää lajin vaarat.

”Kun maastoon lähdetään, on aina perhosia vatsassa. Sen myötä on skarpimpikin. Jos olisi ylimielinen, virheitä tapahtuu helpommin. Mutta jos ennen maastoa ihan oikeasti pelkää, ei ole oikealla tasolla tai oikeassa lajissa”, hän sanoo.

Valmentaja Pauliina Swindells tietää, että kenttäratsastuksessa tapahtuu myös kohtalokkaita onnettomuuksia.  Kuva: George Parish

Vuoden verran lajin ikäluokkaratsastajien maajoukkuevalmentajana toiminut Swindells huomauttaa, että Suomessa tasolta toiselle noustaan joskus liian nopeasti, koska kenttäkilpailukausi on sääolosuhteiden takia lyhyt. Englannissa on myös enemmän valinnanvaraa luokissa, esimerkiksi 105 sentin luokkia.

”Tämän takia pyrimme nyt saamaan Suomeen yhden tähden kilpailuluokat, sillä nykyinen hyppy metrin luokasta kahteen tähteen on aikamoinen”, Swindells sanoo.

Kuolemaan johtaneita onnettomuuksia Suomen kenttäratsastuksessa ei ole tapahtunut miesmuistiin, mutta vakavia onnettomuuksia kyllä. Viime kesänä olympiaratsastaja Veera Nykänen (ent. Manninen) jäi maastoesteillä kaatuvan hevosen alle, sai aivotärähdyksen ja häneltä murtui useita kylkiluita edestä ja takaa.

Nelisen vuotta sitten suomalainen ammattivalmentaja ja -ratsastaja Paavo Huttunen taas sai pahat vammat kilpaillessaan Ruotsissa.

Pauliina Swindells muistuttaa, että hevoset ovat isoja eläimiä, joiden kanssa voi aina sattua.

”Eikö se ole niin hevosten kanssa ylipäänsä, ei sun tarvitse välttämättä mennä edes selkään. Itse seisoin hevosen vieressä, kun se innostui, potkaisi ja sain avomurtuman käteeni”, hän kertoo.

Hän toistaa, että kenttäratsastuksessa työskennellään koko ajan turvallisuuden parantamiseksi. Kaikessa on riskinsä, autolla ajamisesta lähtien. Jalkapallossakin saadaan sydänkohtauksia.

Ne ihmiset, jotka kilpailevat kentässä, haluavat ottaa sen riskin, mitä laji tuo.

”Itse olen sanonut, että jos kuolen tässä lajissa, kuolen onnellisena”, Swindells korostaa.