Kaipaan takaisin venäläisen kulttuurin pariin

Kun ikää karttuu, alkaa miettiä yhä enemmän sitä, mitä on menettänyt, tai mitä on menettämässä. Tärkeimpiä ovat läheiset, sitten seuraavat yleisemmät kokemukset. Kun paluuta menneeseen ei ole, turvaudutaan muistoihin.

Muisti on huono työkalu, sillä se muotoutuu mielikuvituksen voimasta, eikä siihen kannata liiaksi luottaa. Vahvat mielikuvat sen sijaan ovat tosia, koska niiden kokemuksellisuus on henkilökohtaista ja siksi subjektiivisuudessaankin aitoa.

Taide tuottaa iloa, hämmentää ja venyttää mielikuvitusta ja kykyä käsittää inhimillisen maailman selittämättömiä ulottuvuuksia.

Koin ehkä vavisuttavimman sarjan elämyksiä vuonna 1987, kun pääsin tutustumaan Leningradissa sijainneeseen Eremitaasin taidemuseoon. Matkasimme sinne pienryhmänä Kiovassa opiskelleen kaverini Ladalla. Kyydissä länsihyödykkeitä ja taideorienoitunut kolmikko.

Retken funktio oli tavaratoimitus yhdistettynä lauantaihin Eremitaasissa. Itse monumentti on Romanovien tsaarinajalta. Sen sisälle on kerätty yli kolme miljoonaa teosta.

Vaikka taidetta ei liian tuntisikaan, nimet Leonardo da Vinci, Michelangelo, Rembrant ja Van Gogh herättävät kiinnostusta. Ja kyllä, heidän teoksiaan on kosolti nähtävillä Eremitaasin valtavissa kokoelmissa.

Koko paikka on käsittämättömän sisältörikas. Jos mieli ottaa vastaan, voi jo Egyptin muinaiskulttuurin osastolla uuvuttaa itsensä. Venetsialaisen renessanssitaiteilija Titianin kohdalla piti laittaa marssivaihde päälle, että selvisi mestariteosten läpi jämähtämättä sijoilleen.

Edessä oli vielä Hollannin kultakausi! Myönnän, että rakastamani impressionistin Claude Monet’n teosten kohdalla olin jo niin uupunut, etten kerta kaikkiaan pystynyt enää muuta kuin hetken vilkaisemaan tauluja ja jättämään ne tylysti taakseni.

Oli vain raahauduttava kohti uloskäyntiä. Liika on liikaa. Reissulta palattuani mieli ja alitajunta jäivät myllertämään. Taidemuseon anti oli niin massiivinen, että prosessorini ylikuumeni.

On selvää, ettei mieli voi käsittää tai käsitellä tuollaista määrää inhimillistä luovaa neroutta. Pari viikkoa olisi minimi syvempään, yhteen osastoon tutustumiseen. Palasin paikalle 15 vuotta myöhemmin. Kaupunki olikin Pietari.

Tällä kertaa hyödynsin paikallista opasta, jolla oli laaja taidehistorian tuntemus ja suhteita henkilökuntaan. Esitin toiveeni nähdä tiettyjen taiteilijoiden tai tyylisuuntien teoksia. Tämä toteutui. Mutta onnistuakseen jouduimme kirmaamaan laput silmillä joidenkin osastojen läpi.

Henkilökunnan oikopolkuja seuraten säästimme arvokasta aikaa ja resursseja. Taideaarteiden läpi rynniminen on omanlaistaan väkivaltaa. Monien osastojen läpi rynniminen tuottaa suoranaista syyllisyyden tunnetta, sillä arvokkaisiin teoksiin ei ehdi syventyä valtavan massan keskellä.

Oli pysähdyttävää saada nähdä hapolla tärvelty taulu. Sitä entisöitiin satunnaisen kävijän terrorin jäljiltä. Liekö se tänään edes lähellä alkuperäistä kuntoaan?

Taide tekee tehtävänsä. Kaipaan takaisin Eremitaasin kulttuurikalleuksien pariin.