Rintamamiestalo oli Kirsti Sivénin lapsuudenkoti. Somerolla sijaitseva rakennus on nyt hänen ja puoliso Asko Takalan kesäasunto. Kuva: Jaana KankaanpääSomeroViimeinen terve talo?
Rintamamiestalo on saanut kuolemattoman maineen. Syynä on sen yksinkertaisuus, korjattavuus ja kyky kestää vaurioita.TilaajalleJos päätyisi Someron Välitielle silmät sidottuina, sijaintia Suomen kartalla olisi mahdotonta hahmottaa.
Vastaavia alueita maassamme on lukemattomia. Kadunvartta reunustavat kuutiomaiset talot, ja niiden takaa häämöttää pihamaa sekä osassa piharakennus. Siellä ainakin aiemmin sijaitsivat sauna ja puuvaja.
Kyllä. Olemme yhdellä Suomen monista rintamamiestaloalueista, joille näitä tyyppitaloja rakennettiin sotien aikana, välissä ja etenkin niiden jälkeen arviolta 200 000–300 000.
Someron Välitien tienoot kuuluivat aikoinaan Kiiruun tilalle, mutta sotien jälkeen ne asutettiin rintamamiehillä perheineen. Talon valmiit piirustukset lyötiin käteen niille, joille rakennuspaikka myönnettiin.
Moni rintamamiestalo on muuttunut ulkonäöllisesti 75 vuodessa, mutta Kirsti Sivénin lapsuudenkoti on yksi parhaiten ennallaan säilyneistä. Nyt talo on hänen ja puoliso Asko Takalan kesäasuntona.
Sivén oli neljän vuoden ikäinen, kun he muuttivat silloin vielä keskeneräiseen taloon. Esimerkiksi yksi lattia oli vielä auki.
Huoneet kiertävät hormia, kuten rintamamiestaloissa oli tapana. Kuva: Jaana Kankaanpää”Isä oli hakenut tonttia jo aiemmin, mutta sitä ei ollut myönnetty yksilapsiselle perheelle. Kun toinen eli minä olin tulossa, niin sitten onnistui”, Sivén naurahtaa.
Tämä viimeinen alueelle rakennettu rintamamiestalo valmistui vuodenvaihteessa 1953–1954. Päätimpurina hääräsi äidin setä. Talkoot ja oma työ olivat kunniassa, kun vasara paukkui iltaisin oman leipätyön jälkeen.
Kaava tehtiin vasta 1960-luvulla. Sitä ennen oli vain tiloja ja rakennuspaikkoja, mutta silti talot nousivat tiukasti samaan riviin.
”Tuohon aikaan rintamamiestaloa ei saanut sijoittaa keskelle tonttia. Ne sijoitettiin taajamissa katujen varsille, koska iso osa rakennuspaikasta piti käyttää hyötyviljelyyn”, Takala sanoo.
Rakennustapa teki myöhemmin tonttien lohkomisen helpoksi. Myös Sivénien tontti lohkottiin myöhemmin, ja Kirsti Sivén suunnitteli siihen 1980-luvun alussa sisarensa perheelle rintamamiestalohenkisen rakennuksen, joka sekin on nykyään kakkosasuntokäytössä.
On lauantai. Kirsti Sivén vilkaisee keittiön ikkunasta talossa, jossa hän kasvoi ja johon hän kasvoi. Ikkunoista näkyy puita, mutta lapsuudessa ne puuttuivat. Aurinko paistoi silloin keittiössä suoraan kasvoihin.
Lipasto ja tuolit keittiössä ovat alkuperäisiä. Kuva: Jaana KankaanpääLapsuudessa käytiin vielä koulussa lauantaisin, jolloin kotiin tullessa lapsia odotti usein äidin tekemä lohkolaatikko viikonlopun kunniaksi. Perunanviipaleiden sekaan saatiin välillä sianlihan paloja, mutta ne Sivén yleensä ronkki isänsä lautaselle.
”Lihapullat sen sijaan olivat suurta herkkua.”
Isä oli sahuri ja tapasi käydä ruokatunnilla kotona syömässä. Kalaa oli Someron kaupoissa tarjolla harvoin silakkaa lukuun ottamatta, mutta muuten ruokaa oli varsin runsaasti.
Perheen ostokset tehtiin työväenhenkiseltä Orakselta, kun vaihtoehtona olisi ollut SOK. Ennen vanhaan aatteella oli väliä.
Sympaattinen kuisti tehtiin osaan ajan tyyppitaloista. Kuva: Jaana KankaanpääIsä kävi kaikki sodat, mutta niistä ei puhuttu. Jos jokin juttu sotaan liittyi, se oli aina tapahtunut naapurikylän Väiskille.
Vanhemmat olivat löytäneet toisensa, kun isä, padasjokelainen nuori mies lähetti rintamalta kirjeen Lyyli Salmiselle. Se meni vahingossa väärälle Lyyli Salmiselle Somerolle. Tämä vastasi kirjeeseen.
Sivénin isästä piirtyy kuva, jollaiseksi Kari Hotakainen kuvitteli Juoksuhaudantie-kirjan jääräpäisen veteraanin. Hänelle oli turha tulla kauppaamaan moderneja, pitävämpiä ikkunoita tai vedenpitäviä peltiseiniä, joihin monet lankesivat. Mukavuuksia ei tuotu taloon, pihasauna riitti.
Näistä kaikista syistä talo säilyi alkuperäisessä kunnossa isään kuolemaan asti 1980-luvulla. Silloin äidille päätettiin remontoida taloon mukavuuksia.
Poistoilmaventtiilit oli sijoitettu katonrajaan. Tuloilmaräppänöitä ei koettu tarpeelliseksi, sillä talot olivat melko harvoiksi rakennettuja. Sivéneillä jätettiin talvella yksi ikkuna tiivistämättä joka huoneessa. Kuva: Jaana KankaanpääMuutokset talossa olivat maltillisia mutta muuttivat hieman sisätilojen näköä.
”Keittiön alkuperäiset irtokalusteet korvattiin kiinteillä kalusteilla, ja puuliesi vietiin tuolloin pois”, esittelee Sivén keittiötä.
Muissa alakerran huoneissa on säilytetty pönttöuunit, jotka lieden kanssa toivat lämmön isän kuolemaan saakka. Sen jälkeen taloon hankittiin sähköpattereita.
Lattian alkuperäinen korkkimatto revittiin pois lautojen päältä, mutta muuten alakerta on lähes entisellään. Katossa on alkuperäistä sormipaneelia ja insuliittilevyjä. Ikkunoiden alle ja seinän alaosiin on lisätty hieman puruja ja joitain ikkunanpokia korvattu uusilla.
Vaatekaapissa on säilynyt vielä korkkimattoa, joka asennettiin kaikkialle talossa lautojen päälle. Kuva: Jaana KankaanpääYläkerta oli Sivénin lapsuudessa kylmä ullakko, jossa purujen päällä oli kulkusillat.
”Olisimme siskon kanssa tahtoneet sinne omat huoneet, mutta isä ei siihen suostunut.”
Nyt pariskunta on rakentanut sen eristetyksi, avoimeksi tilaksi, josta löytyy makuupaikkoja, lapsenlapsille leikkitilaa ja työpiste etätöihin.
”Timpuri sanoi, että onneksi vinttiä ei aikoinaan rakennettu asuintiloiksi. Nyt täällä olisi kaksi pientä huonetta”, sanoo Sivén.
Hauskana yksityiskohtana esille on jätetty alkuperäiset vajaasärmäisestä puutavarasta tehdyt pilarit. Huopakaton aluslaidoituksena oli käytetty perustusten ja kellarin seinien valumuoteista purettuja lautoja, jotka betoni oli hyvin kyllästänyt. Ne jäivät piiloon, kun yläpohja lämpöeristettiin.
Kattorakenteissa hyödynnettiin lautoja, jotka olivat sitä ennen käytetty sokkelin valussa. Ne haluttiin jättää esille remontissa. Kuva: Jaana KankaanpääRakentamiskustannuksia pienensi 1950-luvulla sekin, että sahurina isä sai ostaa työmaalta edullisesti jämälautaa.
Piipussa näkyy veden valumajälkiä. Vuoto paljastui eristämättömässä avovintissä aikoinaan nopeasti. Jos vettä olisikin hieman avoimena oleviin puruihin ehtinyt lorahtaa, kosteus kuivui itsekseen.
Vikasietoisuus on rintamamiestalojen yhteinen piirre, josta muun muassa tietokirjailija Hannu Rinne on puhunut paljon. Hän on perehtynyt vanhojen talojen korjaukseen ja tekee myös konsultaatiokäyntejä remontteja suunnittelevien luokse.
”Reikä rintamamiestalon katossa ei usein aiheuta isoja vaurioita. Vesi tulee nopeasti läpi, joten vaurio nähdään ja korjataan. Nykytaloissa taas on muovia yläpohjassa, joten vettä voi valuttaa pahimmassa tapauksessa kuukausia rakenteisiin, ennen kuin se lopulta lirahtaa sisälle.”
Vintin hormissa näkyy valumia, jotka olivat syntyneet eristämättömän vintin aikana. Kuva: Jaana KankaanpääVikasietoisuuteen kuuluu Rinteen mukaan myös ”rintsikan” kyky sitoa ja luovuttaa vesihöyryä. Pieniä määriä kosteutta kuivuu itsekseen, sillä talo on useimmiten tehty sokkelia ja katetta lukuun ottamatta puupohjaisista materiaaleista.
Lisäksi muoviton rakenne ei estä vesihöyryn liikettä rakenteissa tai pahimmillaan tiivistä sitä runsain määrin johonkin kohtaan.
Rakennustekniikan asiantuntijat tosin ovat huomauttaneet, että vesihöyryn pääsyllä rakenteisiin ei saavuteta mitään lisäarvoa.
Rinne on samaa mieltä, varsinkin kun puhutaan vesihöyryn pääsystä syvälle rakenteisiin. Sen sijaan kosteuspiikkejä muovittomat pintarakenteet tasaavat ansiokkaasti.
Vesihöyryn pääsystä syvälle rakenteisiin ei ole hyötyä, mutta hengittävyys parantaa sisäilmaa.
Hän ottaa esimerkiksi tilanteen, jossa talossa saunotaan, tehdään ruokaa, hikoillaan ja hengitetään joskus isollakin joukolla. Aina ilmanvaihto ei riitä viemään kosteutta pois, ja sisäilman suhteellinen kosteus alkaa nousta korkeaksi.
”Siinä tilanteessa on eroa, asutaanko rintamamiestalossa vai hengittämättömässä pullotalossa. Tiiviiksi sisätila muuttuu jo vaikkapa muovitapeteilla. Kosteuden noustessa huomaa, että hiki ei haihdu ja paita liimautuu selkään kiinni.”
Hengittävä talo taas sitoo pintamateriaaleihin vesihöyryä ja luovuttaa sitä takaisin sisäilmaan, kun talo hiljenee ja väki vähenee.
Kirsti Sivén lisää, että missään tilanteessa ei tietenkään ole järkeä suunnitella ja toteuttaa rakenteita, jotka edistävät vesihöyryn pääsyä sinne.
”Ideana on, että kun vesihöyryä sinne jossain oloissa kuitenkin aina pääsee, niin se pääsee myös haihtumaan pois ja rakenne kuivuu luonnollisesti.”
Rintamamiestalojen kellarit ovat Rinteen kokemuksen mukaan kosteuden hallinnan kannalta haastavimpia rakenteita.
Jo rakentamisvaiheessa tiedettiin, että kosteutta nousee maapohjasta talojen kellareihin helposti varsinkin keväisin, mutta asiaan varauduttiin pääasiassa hyvällä tuuletuksella.
Näin oli myös Kirsti Sivénin kotitalossa – ja on yhä. Se rakennettiin ilman kosteudenkatkoja ja salaojia savimaahan, jota riittää tontilla nykytiedon valossa jopa 40 metriin syvyyteen. Ensin kaivettiin kuoppa, johon valettiin perunoille ja hilloille kellari, ja sen päälle tehtiin hengittävä rossipohja.
Kellarista varauduttiin viemään kosteutta pois lattiaviemärin avulla. Lisäksi tilasta johtaa ilmanvaihto rossipohjaan, jonka kautta vesihöyryä haihtui.
Kellarin ikkunasta kumottiin perunat sen alla olleeseen laariin. Kuva: Jaana Kankaanpää”Muistan, että joskus kevättulvien vesi tuli viemäristä jopa väärään suuntaan eli kellarin lattialle. Vieläkin monena keväänä kellarissa on hieman vettä tai ainakin kosteutta.”
Kosteus häviää vähitellen, kun kissanluukut ja kellarin ikkuna aukaistaan.
On selvää, että ollaan isojen ja kalliiden remonttien edessä, jos tällaiset tilat tahtoisi muuttaa kylpytiloiksi tai jopa asuinkäyttöön – kuten moni on tehnytkin.
Lattia olisi piikattava auki ja kaivettava maata pois. Tilalle asennetaan kapillaarikatko ja eristys finnfoamista tai vastaavasta ennen uutta valua. Lisäksi tarvitaan ulkomuurin eristämistä ulkoapäin ja luonnollisesti salaojat.
”Talon perustaminen tehdään nykyrakentamisessa paljon paremmin kuin ennen”, Rinne vahvistaa.
Rinne ei koskaan ostaisi rintamamiestaloa tutkimatta perusteellisesti juuri alapohjaa, eli onko maankosteus noussut lattiarakenteisiin.
Vesi ohjautuu nyt nurkilta hulevesijärjestelmään. Kuva: Jaana KankaanpääSe vaatii valitettavasti reiän lattiaan, ja joskus jopa 40 sentin purukerroksen tutkimista. Päällä voi olla aivan tervettä ja kuivaa eristettä mutta pohjalla lähellä betonia jotain muuta.
”Eron näkee hyvin, kun laittaa eristenäytteet pinnasta ja eristekerroksen pohjalta eri paperilautasille ja tarkastelee niitä ulkovalossa. Kosteat purut usein haisevat ja ovat tummuneet sekä kehittäneet paakkuuntunutta rihmastoa.”
Joku voi puhua vaikkapa mummonmökin hajusta, mutta tervettä sen hengittäminen ei sisäilmassa ole. Hyvin tehden korjaaminen maksaa jopa kymmeniätuhansia euroja. Remontti vastaa hyvinkin sitä, mitä kellarin muuttaminen asumiskäyttöönkin vaatii.
Rakennuspaikalla on suuri merkitys. Hyvällä moreenimaalla alapohja on voinut säilyä virheettömänä kaikissa oloissa, kun taas hankalalla paikalla tilanne voi olla toinen.
Asko Takala ja Kirsti Sivén kahvittelevat Olympiastadionin istuimilla, joita myytiin halukkaille kymmenen vuotta sitten. Kuva: Jaana KankaanpääLopulta mikään ei ole varmaa. Tämäkin talo on savimaalla uhmannut aikaa ja kosteusrasitusta, vaikka esimerkiksi vedenohjaus katolta kunnan hulevesijärjestelmään asennettiin vasta hiljan. Silti kosteusvaurioita ei ole.
Kirsti Sivén toteaa, että kellarin ajoittaisesta kosteudesta huolimatta hän ei uskaltaisi ryhtyä tekemään taloon salaojia. Rakennus on kellunut savipatjalla yli 70 vuotta sijoillaan, eikä venettä kannata lähteä keikuttamaan.
Sitä ei taatusti olisi tehnyt myöskään Sivénin isä, jääräpäinen rintamamies kun oli.
- Osaston luetuimmat
