Helsingin Kansalaistorille ilmestyi marraskuussa panssarivaunu mallia T-72B3. Ukrainassa tuhoutuneen vaunun tornissa näkyy palamisen jälkiä. Kuva: Jarkko Sirkiä
Ukrainassa tuhoutuu kuukaudessa tankkeja saman verran kuin meillä on Leopardeja – mutta yhdestä syystä Suomen puolustus sortuisi sodassa ilman niitä
Aika ei ajanutkaan panssariaseen ohi, kuten lännessä jo ehdittiin luulla. Panssariprikaatissa merkittävän uran tehnyt Pekka Toveri kertoo miksi.Tilaajalle
Suomen maasto-oloja heikosti tuntevat ulkomaiden sotilaat ihmettelevät, miksi Leopardeilla harjoitellaan Suomessa metsissä sotimista. Vastaus on, että Suomessa on metsää. Kuva: Markku VuorikariHelsingin keskustaan tuodun venäläispanssarin T-72B3:n päälle on aseteltu kukkia. Paikalle ilmestyy kuin tyhjästä kansalainen liina kasvoillaan ja kiipeää tankin päälle. Hän heittelee kukat pois ja jupisee jotain siihen suuntaan, että kukitus on venäläisten juoni.
Rikki ammuttu panssarivaunu seisoi Kansalaistorilla tovin kuin tämänhetkisten idänsuhteidemme symbolina. Sinne sen järjestivät Ukrainalaisten yhdistys ry ja Your Finnish Friends ry.
Panssariromua voi hyvällä syyllä pitää valtiollisen terrorin symbolina. Esillä olevan version edeltäjillä Neuvostoliitto yritti nujertaa katajaisen kansan talvisodassa 1939.
Tankin myöhemmillä malleilla NL tukahdutti Tšekkoslovakian ja Unkarin kansannousut sekä tällä nimenomaisella mallilla laittoi Georgian kuriin 15 vuotta sitten ja miehitti Ukrainan itäosat 2014.
Vuonna 2022 sama oli onnistua Ukrainassa, kun panssarivaunujono kolkutteli Ukrainan pääkaupungin portteja. Sitten liki voittamaton panssarivaunuase alkoi yskiä.
Panssarit on niiden syntymän jälkeen ehditty kuopata jo pariin kertaan aselajina, mutta sen enempää Venäjä kuin Ukraina eivät tule niitä ilman toimeen.
”On varsin tavallista, että sodankäyntiä ymmärtämättömät ihmiset julistavat jonkin aselajin kuolleeksi”, sanoo kenraalimajuri (evp.) Pekka Toveri.
Hänellä on vankka kokemus panssareista omalta sotilasuraltaan – sekä länsi- että itäkalustosta.
”Panssarivaunu yhdistää kolme taistelukentällä tarvittavaa asiaa: tulivoiman, suojan ja liikkeen. Kukaan ei ole keksinyt muuta välinettä, joissa nämä toteutuvat yhtä tehokkaasti.”
Hän lisää, että yrityksiä on ollut. Esimerkiksi USA:ssa kokeiltiin parikymmentä vuotta sitten kevyitä taisteluajoneuvoja hyvällä aktiivisuojalla. Siinä ei onnistuttu.
”Helikopterit taas ovat haavoittuvaisia ja voivat olla vain vähän aikaa ilmassa. Panssarivaunu voi vetäytyä välillä suojaan mutta pysyä taistelukentällä pitkäänkin.”
Panssarivaunun keksi Englanti. Se ilmestyi taistelukentälle ensimmäisessä maailmansodassa Sommen taistelussa syyskuussa 1916 ja sai saksalaisissa aikaan pakokauhun. Tosin vasta vuotta myöhemmin tankkeja käytettiin taistelussa menestyksekkäästi.
Samalla alkoi panssarintorjunnan kehitys, johon taas aseteollisuus vastasi kehittämällä yhä paremman ja vaikeammin tuhottavan panssarivaunun. Panssarin teräs vahveni, mutta myös panssarintorjuntatykit ja niiden ammukset kehittyivät.
Hyvin käytettynä panssariarmeija on riittävän suurena hankala voitettava. Saksa ei olisi miehittänyt Ranskaa ilman panssariasettaan. He ymmärsivät ensimmäisenä, ettei vaunuilla ollut yksinään tehoa vaan se vaati ympärilleen toimivan kokonaisuuden ja taktiikan.
Onneksi tämä taito puuttui Neuvostoliitolta talvisodassa. Suomi oli lyönyt laimin sekä panssariaseen että niiden torjunnan. Polttopullot ja kasapanokset eivät pelastaneet Suomea, vaan neuvostoarmeijan alkeellinen taistelutaktiikka, maasto – ja etenkin sodan loppuminen.
Jatkosodassa Suomen panssaritorjunta-aseet paranivat. Silloinkin tosin elettiin aikoja, jolloin panssarintorjuntatykit eivät enää purreet uusiin neuvostotankkeihin tai ne muuttuivat liian raskaiksi. Pahimmillaan tykit tuhottiin muutaman laukauksen jälkeen tai miehistö joutui pakenemaan.
Neuvostoliiton hajottua Länsi-Eurooppa hankkiutui suureksi osaksi eroon kalliista panssariaseesta.
Sen sijaan Venäjä jatkoi tankkien tuotekehittelyä ja keskittyi T-90-mallien tuotantoon. Niitä syntyi kuitenkin hitaasti, joten maa joutui modernisoimaan vanhoja T-72-mallejaan. Niillä Venäjä pääosin hyökkäsi Ukrainaan ja sellainen myös Helsinkiin päätyi näytille.
Pekka Toverin mukaan venäläistankki tuhoutuu suurella todennäköisyydellä miehistöineen, jos ammus läpäisee panssarin. Kuva: Jarkko SirkiäVenäläisten panssariase on määrältään täysin ylivoimainen Euroopassa.
Venäjällä oli ehkä noin 3 000 panssarivaunua, kun se aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan. Saman verran niitä arvioidaan tuhoutuneen.
Sen arvellaan menettävän tankkejaan yhä noin 140 kappaleen kuukausivauhtia ja saavan tilalle samassa ajassa 60–110 panssarivaunua. Niistä vain parikymmentä tulee maan panssarivaunutehtaalta. Loput ovat vanhaa, päivitettyä materiaalia.
”Venäjälle arvellaan olleen varastoissa 10 000 panssarivaunua, kun liikekannallepano aloitettiin. Kaikki pitää teollisesti korjata, sillä niitä on pidetty taivasalla. Ehkä sellainen 7 000 voidaan saada käyttökuntoisiksi”, arvioi Toveri.
Varastoista on kaivettu yhä vanhempia malleja, jopa tyyppiä T-62 ja T-54.
Kun Suomi parikymmentä vuotta sitten romutti omat venäläispanssarinsa, ne olivat sentään mallia T-72.
”Joka tapauksessa Venäjä pystyy vanhoilla varastoillaan käymään vielä useita vuosia sotaa”, sanoo Toveri.
Venäläistankkien arka paikka on ammusten sijoittelu.
Länsimaissa ynnättiin aiempien sotien kokemuksella, että tuhoisan osuman saaneen vaunun miehistöstä yksi kuolee ja kaksi haavoittuu.
Ukrainassa länsikalustolla tappiot ovat olleet arvioitua pienempiä, kun taas venäläistankeista pelastuvat vain harvat.
Pekka Toveri toimi panssarivaunukomppanian päällikkönä 1990-luvun alussa, joten venäläinen T-72 kävi tutuksi. Hän kuvaa sisätiloja ahtaiksi ja ergonomiaa heikoksi.
”Pari kertaa tuli mieleen, että kuinkahan täältä pääsisi pois, jos kolahtaisi.”
Suurin ongelma on kuitenkin ammusten sijoittelu.
”Venäläistankeissa on 22 ammusta, ja niiden ruutikartussit ovat vaunun pohjalla pyöreässä ”karusellissa”. Sieltä automaattilatain ottaa ne tykkiin. Toiset 22 ammusta ja ruutikartussia on sijoitettu ympäri vaunua.”
Jos osuma läpäisee panssarin, se osuu suurella todennäköisyydellä huonosti varastoituun ammustäydennykseen tai kartussiin. Silloin kaikki ammukset räjähtävät ahtaassa tilassa. Siinä syy, miksi uutiskuvissa tuhoutunut takki on usein ilman tornia.
Toverin mukaan Donbassin taistelun aikana miehistöt uskalsivat ottaa vain kymmenkunta kuulaa kerrallaan vaunun karuselliin, missä ne olivat suhteellisen suojassa.
”Ne on kuitenkin nopeasti ammuttu, minkä jälkeen on pakko vetäytyä hakemaan uusia.”
Miehet Venäjällä vähenevät mutta tuskin loppuvat.
”Venäjällähän on koulutettu varusmiehiä jo pitkään. Kertausharjoituksia tosin ei ole, joten osaaminen on heikkoa”, Toveri toteaa.
Hän lisää, että sotilashallintoa eivät osaamisen puutteet ja sotilaiden menetykset tunnu haittaavan.
Länsimaiset panssarit ovat osoittautuneet paremmin suunnitelluiksi kuin venäläiset. Jos saksalaistekoinen Leopard saa osuman, miehistöä loukkaantuu mutta harvemmin kuolee.
Lisäksi Leopardit ovat helpommin korjattavissa. Jos miina katkaisee telaketjun, vaunu on usein parissa tunnissa taas toiminnassa.
Ihmease Leopard ei ole.
”Jokainen panssarivaunu on tuhottavissa. Se, joka luulee muuta, luulee väärin”, Toveri toteaa.
Määrälläkin on merkitystä. Saksalla oli toisessa maailmansodassa ylivertainen panssarivaunu Tiger. Vähälukuisena se ei silti kääntänyt sodan kulkua.
Ukraina saa parhaassa tapauksessa haalittua kasaan Leopardeja eri mailta ehkä puolet siitä, mitä Suomella on nyt käytössä.
Lisäksi ne vaatisivat rinnalleen muun muassa saumattoman huollon, ilmatorjunnan ja tiedustelun sekä muun aselajituen. Organisaatio ja koulutus eivät synny hetkessä, ja tässä Ukrainalla on iso sarka.
Suomen Leopardeja tarvittaisiin tosi tilanteessa vastaiskuun.
Suomen parisataa Leopardia ei ole sekään iso määrä, mutta tositilanteessa korvaamaton tehonyrkki.
”Sotaa ei voiteta puolustamalla. Hyökkääjä saa aina jossain vaiheessa murron. Silloin käy huonosti, jos toinen liikkuu teloilla ja toinen kumisaappailla”, Toveri sanoo.
Hän selventää, että sodassa panssarien eteneminen puolustuslinjojen sisälle pyrittäisiin estämään suluttamalla eli esimerkiksi panssarimiinojen ja maaston avulla. Ne yritettäisiin ohjata alueelle, jossa tykistö ja panssarintorjunta olisivat vahvoilla.
Jos hyökkääjä saa läpimurron, puolustajan vastahyökkäys ei onnistu ilman panssareita.
”Hyökkäävää jalkaväkipataljoonaa olisi vastassa ylivoimainen tulivoima ja suoja. Vastahyökkäys pysähtyisi siihen.”
Satunnainen ohikulkija pysähtyy ja nousee poistamaan panssarin päälle vietyjä kukkia. Kuva: Jarkko SirkiäTietokirjailija ja sotahistorioitsija Simo Liikaselta ilmestyi äskettäin hänen toinen teoksensa Suomen panssarintorjujista.
Liikanen on reservin luutnantti ja koulutettiin Kajaanissa varusmiesaikana samoilla venäläisillä panssarintorjuntaohjuksilla, joilla ukrainalaiset yrittivät turhaan pysäyttää T-72-panssareita Donbassissa vuonna 2014. Tuolloin venäläispanssareiden omasuojajärjestelmä oli kehittynyt huijaamaan vanhoja ohjuksia.
Ukraina oli onnekseen ehtinyt täpärästi hankkia uutta torjuntakalustoa lännestä juuri ennen kuin venäläispanssarit vuonna 2022 vyöryivät kohti Kiovaa. NLAW- ja Javelin-ohjukset iskivät jonossa edenneiden tankkien torneihin ja repivät ne auki kuin sardiinipurkit.
Panssarintorjunta on tällä hetkellä varsin hyvin ajan tasalla Suomessa. Ohjuksemme, kuten juuri Ukrainassa kunnostaunut NLAW, ovat osoittautuneet erinomaisiksi. Myös vanhempi kalusto, jopa Apilas-kertasinko on yhä käypä peli.
Varusmiehistä jokainen saa koulutusta kevyen kertasingon ”kessin” käyttöön, ja osa pääsee ampumaankin niillä. Tätä jokamiehen torjunta-asetta päivitetään parhaillaan. Nammo Lapuan uusi 66 KES 12 on aiempaa monipuolisempi ja läpäisee panssariterästä 450 mm.
”Taistelukentällä 90 prosenttia panssariajoneuvoista on muita kuin taistelupanssarivaunuja, ja niihin kaikkiin kevyt kertasinko puree – jopa takasektorista sopivasti osuessaan myös taistelupanssarivaunuun”, sanoo Toveri.
Myös ”Kessillä” on mahdollista tuhota taistelupanssarivaunu.
Marraskuussa 2023 Suomi sai nootin Venäjältä Kansalaistorilla esillä olevasta panssarivaunusta. Tällä poliitikot eivät paniikissa Moskovaan eikä eduskuntaa ei hajoteta, kuten noottikriisin aikana vuonna 1961.
Kansanedustajaksi viime vaaleissa valittu Toveri hymähtää asialle.
”En tiedä nootista enempää kuin mitä olen lehdistä lukenut. Venäläiset ovat harrastaneet vastaavanlaisia näyttelyitä, joten ei kai siinä pitäisi olla nokan koputtamista.”
- Osaston luetuimmat
