Palasin Afrikasta kotitilalleni, jossa minut valtasi yksinäisyyden tunne

Tätä kirjoittaessa olen juuri leijumassa Dakarin ja Helsingin välillä lentokoneessa. Olemme palaamassa lomalta Länsi-Afrikasta Senegalista, perheemme toisesta kotimaasta.

Orientoituessani eurooppalaiseen mielentilaan afrikkalaisesta olomuodosta mieleni valtaa oivallus, kuinka senegalilainen ja suomalainen minäni eroavat.

Afrikan mantereella ihminen ei ole koskaan yksin. Ihmiset puhuvat toistensa kanssa, linja-autossa, pysäkillä, pankissa, kaikkialla. Kaikki asiat järjestyvät ulkoisesta kaaoksesta huolimatta aina puhumalla ihmisten kanssa. Ketään ei jätetä pulaan, aina on joku joka auttaa selvittelemään asioita.

Yhteiskunta ei toimi sääntöjen ja määräysten avulla vaan ihmisten yhteistyöllä, kysymällä ja yhdessä tekemällä.

Siispä Afrikan mantereelta Eurooppaan palatessa minut valtaa yksinäisyyden tunne. Olen palaamassa maailmaan, jossa on noloa kysyä neuvoa, ihmisihanne on yksin selviävä, itsenäinen ja yksin toimiva ihminen.

Meillä yhteisöjen ja ihmisten välisen kommunikaation sijaan toimivat säännöt, suositukset ja systeemit. Jokaiselle asialle on appi ja ohjeet, netistä löytyy kaikki ja kaikista asioista on otettava itse selvää.

Liian usein keskustelemme puhelinvastaajan tai robotin kanssa. Tietysti olen itse eurooppalainen ja suomalainen, kotonani itsenäisenä ja itseohjautuvana ihmisenä. Kuitenkin nyt kotiin palatessa minut valtaa yksinäisyyden tunne, ahdistus yksin selviämisen pakosta ja vaatimuksesta, joka on niin ominainen kulttuurillemme ja yhteiskunnallemme. Mitä onkaan olla lähimmäinen Euroopassa ja Suomessa.

Lähimmäisen lisäksi Euroopasta puuttuu Jumala. Senegalissa, niin muslimien kuin kristittyjen puheissa ja teoissa Jumala on koko ajan nähtävissä ja kuultavissa. Jumala turvatkoon matkasi, Jumala antakoon sinulle terveyttä ja kaikkea hyvää. Ihmiset rukoilevat kaduilla, bussissa, ruokapöydässä, perheen tapaamisissa. Jumalasta puhuminen ei ole tyrkyttävää tai kiusallista vaan hyvin luontevaa, hoitavaa ja luonnollinen osa elämää.

Jopa mököttävä suomalainen teinikin oppii rukoilemaan sujuvasti muiden mukana ja vastaamaan siunauksen toivotuksiin ”amiin”, maan tavan mukaan.

Uskon, että ihmiskunnalle tuo lähimmäisen ja Jumalan läsnäolo on luonnollinen olotila ja asianlaita. Ihan varmasti näin on ollut meilläkin ennen, ainakin osittain.

Miten me suomalaiset saisimme edes osan lähimmäisyyttä takaisin elämäämme ja yhteiskuntaamme? Entä miten Jumala voisi tulla taas luonnolliseksi osaksi elämää ilman vaivaantumista ja tyrkyttämistä?

Ehkä elämän rajallisuuden ja haavoittuvuuden ymmärtäminen on avain siihen. Mitä epävarmempaa elämämme on, sitä enemmän kaipaamme toisiamme ja jotain suurempaa merkitystä ja tarkoitusta. Sen huolen ja muutkin elämän myrskyt voi jättää hyvän Jumalan hoitoon. Kaikki kääntyy hyväksi, inchallah, jos Luoja suo.