Kirkkobongaus on supisuomalainen kesäharrastus ‒ jatkossa sen tulevaisuus voi olla uhattuna

Vuosia sitten olin perheeni kanssa lomareissulla Ahvenanmaalla. Meillä jokaisella perheen jäsenellä oli omat odotuksensa matkan suhteen.

Omana tavoitteenani oli käydä mahdollisimman monessa ahvenanmaalaisessa vanhassa kirkossa. Tuolloin noin kymmenvuotias nuorin tyttömme ei välttämättä ollut viidennen kirkon jälkeen yhtä innostunut isän kirkkobongauksesta.

Kirkkobongaus on yllättävänkin yleistä suomalaisten keskuudessa. Monilla on tapana lomamatkoillaan poiketa matkan varrella oleviin kirkkoihin.

Seurakunnissa asia huomattiin jo 1990-luvun alussa, kun Suomessa aloitettiin tiekirkkotoiminta. Tiekirkot ovat luterilaisia ja ortodoksisia kirkkoja, joita pidetään kesällä auki ja jotka sijoittuvat usein lähelle keskeisiä kulkuväyliä. Tiekirkkoja on Suomessa noin 280.

Mikä meitä vetää näihin kirkkoihin? Usein ne ovat ainakin paikkakunnan näkyvimpiä ja arvokkaimpia nähtävyyksiä. Seurakuntien omistuksessa ja hoidossa onkin valtavan suuri kulttuurihistoriallinen aarre.

Esimerkiksi Suomen keskiaikaisesta rakennuskannasta suurin osa on juuri kirkollisia rakennuksia. Kirkot ovat siis Suomen arvokkainta rakennettua kulttuuriperintöä sekä kauniita rakennushistoriallisia monumentteja.

Suomalainen erikoisuus ovat myös taidokkaat vanhat puukirkot. Niiden rakennusmestarit olivat kansan parista nousseita taitavia rakentajia, jotka tunnetaan yhä nimeltä. Kuten vaikkapa Matti Honka Kokkolasta tai Simo Silvén Kalajoelta. Tai Kuorikosken kuuluisa kirkonrakentajasuku Kaustiselta.

Evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle on Suomessa säädetty lailla yhteiskunnallisia tehtäviä, joita ne tarjoavat kaikille kansalaisille uskontokunnasta riippumatta. Yksi näistä tehtävistä on kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennusperinnön ja esineistön vaaliminen ja suojelu.

Valitettavasti valtio on viime vuosina väistänyt vastuutaan ja leikannut rahoitusta merkittävästi. Seurakunnissa kyllä ymmärretään arvokkaan kirkon säilymisen merkitys, mutta taloudellinen rasite voi käydä monelle pienelle seurakunnalle lähes ylivoimaiseksi.

Arvelen, että arvokas rakennusperinne ei kuitenkaan ole ainoa syy kirkkovisiitteihin.

Meitä vetää kirkkoihin myös kaikki se, mitä kirkot henkisesti ja hengellisesti edustavat. Niissä on mahdollisuus hiljentyä ja istahtaa hetkeksi. Katse voi kiertää kauniissa maalauksissa ja esineissä. Vanhassa kirkossa voi havahtua vaikkapa siihen, että näiden seinien sisällä on koettu lukemattomasti merkityksellisiä hetkiä ilossa ja surussa.

Monen kirkon penkkiin saapuneen mieleen nousee jokin rukous. Rukous oman elämän puolesta, läheisen sairauden puolesta tai ehkä lastenlasten puolesta.

Sattumanvarainen, pintatasoltaan hetken mielijohteesta tapahtunut kirkkoon poikkeaminen voikin yllättäen saada syvemmän merkityksen kirkon rauhassa ja hiljaisuudessa.