Saara Finni touhuaa mielellään rivitaloasuntonsa puutarhassa Janakkalan Tervakoskella. Kuva: Lari LievonenJanakkala88-vuotias Saara Finni on sinnitellyt kodissaan kuukausia ilman lämmintä vettä
Karjalan evakko Saara Finni sai valmiiksi suurteoksen kotiseudustaan. Kirjailijan arki rivitalossa muuttui työlääksi sen jälkeen, kun vuokranantaja lopetti kaukolämmöstä ja pannuhuoneen sähköstä maksamisen.TilaajalleSaara Finni ehdottaa, että siirretään tapaamista päivällä. 88-vuotias toimittaja-kirjailija asuu Tervakoskella Lepolan rivitalossa, johon ei ole tullut lämmintä vettä kolmeen kuukauteen.
Rivitalot on alun perin rakennuttanut Tervakosken paperitehdas omille eläkeläisilleen. Nykyään ne omistaa yksityishenkilö.
”Vuokranantaja ei ole kuukausiin maksanut kaukolämpöä ja pannuhuoneen sähköä. Kaikki vesi on nyt lämmitettävä hellalla. Sain onneksi käydä kesällä suihkussa kunnan vanhustentalossa ja jatkossa uimahallissa”, Finni kertoo.
Sitkeä vanhus on varustautunut talven varalle sähkölämmittimillä. Hän pelkää, että lokakuussa myös kylmä vesi katkeaa rivitaloista.
Vanhat rivitalot Tervakoskella ovat heikolla hoidolla. Kuva: Lari Lievonen”Olen todennäköisesti ensimmäinen vesisynnytetty lapsi Suomessa.”
Vaikeuksista huolimatta Finni sai keväällä valmiiksi suurtyönsä, lähes 500-sivuisen kirjan antrealaisten elämästä rajan taa jääneessä Karjalassa.
Kehyskertomuksessa kuvataan elokuista päivää vuonna 1938, jolloin Kuopharjun talossa syntyy tyttölapsi ja kuolee hänen Mikko-setänsä.
Kyseinen tyttövauva on Saara Finni itse. Hän syntyi kotisaunassa vannaan eli kylpyammeeseen. Finnin äiti kertoi usein, että kivut loppuivat saman tien ammeessa.
”Olen todennäköisesti ensimmäinen vesisynnytetty lapsi Suomessa. Vesisynnytyksestä alettiin keskustella aktiivisesti vasta 1980-luvulla, ja ensimmäiset kokeilut sairaalaoloissa tehtiin Helsingin Kätilöopistolla 1997.”
88-vuotias Finni asuu paperitehtaan eläkeläisille rakennetussa rivitalossa Tervakoskella. Kuva: Lari LievonenFinnin kuudes kirja on nimeltään ...ja elämä jatkuu. Seitsemättäkin hän on kirjoittanut jo sata sivua. Antrealaiset ovat niin suulaita, että esimerkiksi Saaran ristiäiset ja Mikon hautajaiset mahtuvat vasta jatko-osaan.
Finni on tällä hetkellä kirjoittamiskyvytön, koska oikean käden sormet ovat puutuneet tunnottomiksi rannekanavaoireyhtymän takia. Kahdella kyynärsauvalla liikkuminen hankaloittaa arkea muutenkin.
Sairaalasta on luvattu, että hän pääsee käsileikkaukseen muutaman kuukauden sisällä.
”Tämän kirjan tekemiseen meni noin 25 vuotta. Kokosin vuonna 2004 aikakauslehden Tervakoskesta ja keksin, että herranen aika, Antreassa syntyneenä minun pitäisi haastatella tietenkin vanhoja antrealaisia.”
”Vuokranantaja ei ole kuukausiin maksanut kaukolämpöä ja pannuhuoneen sähköä. Kaikki vesi on lämmitettävä hellalla.”
Finni jututti kymmeniä entisiä antrealaisia, skannasi heidän vanhoja valokuviaan ja vietti kaksi kuukautta Mikkelin kansallisarkistossa pitäjän historiaa tutkien.
”Menin joka aamu kahdeksaksi arkiston oven taakse ja lähdin iltakuudelta pois. Mikkelissä oli Antrean valtavat arkistot kuten käräjäasiakirjat. Sieltä keksin, minkälainen hurja suku minulla on.”
Järkälemäinen omakustanne kattaa yhteiskunnan kirjon 1800-luvulta 1930-luvun loppuun. Lukuisten henkilöiden kautta käydään läpi sortokaudet, jääkäriliike, kansalaissota ja poliittisia suuntauksia kommunismista IKL:ään.
Antrean murteella kirjoittamaansa kirjaan Saara Finni on saanut mukaan myös kyläjuorut, ruokkokäräjät, kieltolain kirot ja tuottavan kompostin teon. Muuan pirtukauppias etsii 40 sivun verran rakastettuaan Hiitolassa.
Saaran kummisedän, kansakouluntarkastaja Antti Nurmirannan mukana lukija pääsee aikamatkalle myös Lapinlahdelle, Raja-Karjalaan ja Länsipohjaan. Kirjassa käsitellään lisäksi suomalaisten sortoa Pohjois-Ruotsissa.
Saara Finni on kerännyt puutarhastaan valtavan sadon talvea varten, vaikka liikkuminen kyynärsauvoilla on ollut hankalaa. Kuva: Lari LievonenEnsimmäistä evakkomatkaansa Saara Finni ei muista, mutta lopullinen lähtö Antreasta 1944 on tallentunut mieleen. Saara oli 5-vuotias, ja perhe lähti evakkoon juuri ennen juhannusta.
Illalla perhe pysähtyi kauniin talon viereen ja kurkisti sisään ikkunasta. Hylätyssä tuvassa oli leivinuuni, pitkät, raidalliset räsymatot, ja lattialla leikki kolme somaa kissanpoikaa.
”Kissoille oli jätetty paljon ruokaa kuppeihin, mutta mietin surullisena, miten poikasten käy, kun ruoka loppuu. Muistan sen kauniin kuolemanhäkin kuin eilisen.”
Janakkalaan päästyään Finnin perhe asettui Kelhän kylään, jossa se viljeli 11 hehtaarin pikkutilaa. Kotimökki on yhä Saaran omistuksessa, ja hän käy ruokkimassa siellä talvisin lintuja.
”Janakkalassa evakoille oltiin ystävällisiä. Täällä on paljon suuria kartanoita, joiden maista karjalaisten tilat lohkaistiin.”
Synnyinseudulleen Antreaan Finni pääsi palaamaan 1990-luvun alussa.
”Kotitalosta oli kivijalka jäljellä, mutta navetan kohdalla meni maantie. Navetankivet oli heitetty Pietarin patoon.”
Ensimmäistä evakkomatkaansa Saara Finni ei muista, mutta lopullinen lähtö Antreasta on tallentunut mieleen. Kuva: Lari LievonenAikuisvuodet Finni työskenteli vapaana toimittajana radiossa ja lehdissä ja kirjoitti kirjoja.
”Kun menin Me Naisiin, minulle sanottiin, että tästä lehdestä ei ole koskaan matkustettu Helsinkiä pidemmälle. Sen jälkeen en tehnyt yhtään juttua Helsingistä vaan matkustin ympäri maata.”
Finnin esikoiskirja, 1972 ilmestynyt Pientilan emäntä sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
”Silloin en vielä tajunnut, että pientilat ovat kohta historiaa.”
”Kissoille oli jätetty paljon ruokaa kuppeihin, mutta mietin surullisena, miten poikasten käy kun ruoka loppuu.”
Saara Finnin tunnetuin kirja on romaani Suruvaippa (1981), joka kuvasi laitoshoidon epäkohtia 1970-luvulla hänen äitinsä kokemusten pohjalta.
”Vanhukset makasivat vuoteissa kuin härskit sillit. Ketään ei nostettu sängystä ylös. Nythän vanhusten kohtelu on kamalaa, mutta oli se kamalaa silloinkin.”
Noihin aikoihin Finni kiinnostui juuristaan Antreassa. Saaran äiti menetti aivoinfarktin seurauksena muistinsa ja lukutaitonsa. Tytär ei antanut periksi.
”Opetin äidin uudestaan lukemaan, ja sitten hän alkoi muistaa asioita lapsuudestaan. Rupesin nauhoittamaan äidin tarinoita, ja äänitteistä kertyi yli 40 liuskaa tekstiä.”
Saara Finni aikoo jatkaa seuraavan kirjan kirjoittamista syksyllä, kunhan käsi on leikattu. Kesällä hän hoitaa puutarhaa, jossa kasvaa omenoita, viinimarjoja, karviaisia, kaalia, varsiselleriä, tomaattia, kurpitsoja ja valkosipulia.
Finni pärjää pitkälti kasvimaansa antimilla. Hän tekee joka yö salaatin, johon tulee hapankaalia, lehtikaalia, tomaattia, porkkanaa, valkosipulia, mustikkaa, puolukkaa, minttua ja rypsiöljyä.
”Valkosipuli on pääasia, koska minulla on todettu borrelioosi. Kun rupesin syömään murskattua ja raakaa valkosipulia, kaikki kivut hävisivät.”
Saara Finni on asunut aina yksikseen, ja hän viihtyy vapaana naisena.
”Minä en ymmärrä sellaista, että aika käy pitkäksi tai tulee toista ikävä. Kerran oli tarkoitus tehdä lapsia, mutta ei niitä syntynyt.”
Saara Finni muutti eläkkeellä Helsingistä takaisin Tervakoskelle. Kuva: Lari LievonenSaara Finni
Vuonna 1938 Antreassa syntynyt toimittaja-kirjailija. Jatkosodan jälkeen Antrea jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.
Kasvoi Janakkalassa pienviljelystilalla. Ylioppilas Hämeenlinnan tyttölyseosta. Opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineenaan kirjallisuutta.
Työskenteli vapaana toimittajana lehdissä ja radiossa.
Aikaisemmat kirjat: Pientilan emäntä (Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto), Rahat vai henki, Suruvaippa (Kiitos kirjasta -mitali), Valamo - sinisen kukan saari sekä Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906 (vuoden 2020 karjalainen pitäjä- ja kyläkirja).
Uusimmassa kirjassa ...ja elämä jatkuu on myös 160 valokuvaa, karttoja ja piirroksia. Kirjaa voi ostaa Tervakosken kemikaliosta sekä kirjailija Saara Finniltä itseltään. Saatavilla myös kirjastoissa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
