Tuhannet vastasyntyneet erotettiin äideistään Suomessa vielä jokin aika sitten – eristys tuntuu julmalta, mutta tarkoitus oli hyvä

Itkuinen hoitaja ei meinaa millään päästää irti lapsesta, jota tämän vanhemmat ovat tulleet hakemaan. Niin kiintynyt hoitaja on pienokaiseen, jota hän on hoitanut vastasyntyneestä saakka.

1930–70-luvuilla yli viisituhatta vauvaa eristettiin tuberkuloosia sairastavasta äidistään heti syntymän jälkeen.

Vastasyntyneet vietiin joulumerkkikoteihin, joiden toimintaa rahoitettiin pitkälti joulun aikaan postimerkkien viereen liimattavien hyväntekeväisyysmerkkien myynnillä.

Tietokirjailija Katariina Vuori on teoksessaan Joulumerkkikodin lapset (Like 2016) selvittänyt, millaista oli äideistä eristettyjen vauvojen arki hoitolaitoksissa ja miten hoitojakso vaikutti heidän myöhempään elämäänsä.

Hoitojakso kesti tavallisesti noin kymmenen kuukautta. Jotkut kotiutettiin jo muutamasta kuukauden ikäisenä, jotkut viipyivät joulumerkkikodissa taaperoikäiseksi saakka.

Monet hoitajat kiintyivät hoitolapsiinsa ja siksi lasten palautus vanhemmille saattoi olla tuskallinen hetki.

”Monille joulumerkkikotilapsille on ollut huojentavaa kuulla, että hoitokulttuuri laitoksissa on ollut empaattinen. Hoitajat suhtautuivat työhönsä antaumuksella”, Vuori kertoo.

Joulumerkki liimattiin postimerkin viereen. Kuva: Timo Heikkala

Nykyään tiedetään, miten merkittävää lapsen kehitykselle on varhainen vuorovaikutus eli lapsen ja vanhemman välinen viestintä lapsen ensimmäisinä elinvuosina.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan vauvalle kehittyy turvallinen kiintymyssuhde, mikäli hänen tarpeisiinsa ja tunteisiinsa vastataan riittävän luotettavasti koko ensimmäisen vuoden ajan.

Aivojen kehityksen kannalta ei ole kuitenkaan väliä, vastaako lapsen tarpeisiin hänen vanhempansa vai joku muu. Tärkeintä on pysyvä ja turvallinen aikuinen.

Tieto hoitajien sitoutumisesta ja kiintymyksestä on Vuoren mukaan vähentänyt monien joulumerkkikotilasten ahdistusta, kun tiedot varhaislapsuuden ajoista ovat olleet hatarat.

Joulumerkkikodissa kasvaneiden, nyt jo varttuneiden aikuisten tarinat ovat hyvin erilaisia keskenään.

Jotkut lapsista kokivat perheessään hyljeksintää ja ulkopuolisuuden tunnetta kotiin paluunsa jälkeen.

Äitien on saattanut olla vaikeaa pitkän erossaolon jälkeen muodostaa sidettä lapseensa.

”Moni kertoi, että isän kanssa suhde oli parempi. Äideillä suhde jäi rikkinäisemmäksi, mikä on surullista”, Vuori huokaa.

Ryhmäkasteesta lähetettiin valokuva vanhemmille. Jorma Laapotti on toinen vauva vasemmalta. Kuva: Timo Heikkala

Eristys omista vanhemmista tartuntataudin leviämisen ehkäisemiseksi on aiheuttanut monille katkeruuden tunnetta. Oliko eristys välttämätöntä ja miksi hoitoa ei voinut järjestää toisin?

Historian suhteen on helppo olla jälkiviisas. Vuori vertaa tilannetta koronaviruksen hoitoon viisi vuotta sitten.

”Silloin eristettiin vanhukset”, hän muistuttaa. Yritettiin minimoida kuolemantapaukset ja taudin leviäminen sillä seurauksella, että sosiaaliset suhteet kärsivät.

Yritettiin toimia oikein niillä tiedoilla, mitkä silloin oli käytettävissä.

Todennäköisesti pääsyy, miksi vauvat eivät voineet jäädä isänsä tai sukulaisten hoiviin oli ruokinta. Äidinmaidonkorvikkeita ei ollut käytössä kuten nykyään, ja luovutettua äidinmaitoa oli helpompi jakaa isoissa yksiköissä kuin yksittäisille perheille.

Yleisyydestään huolimatta tuberkuloosiin sairastuminen oli aihe, josta monesti vaiettiin.

”Tuberkuloosia sairastavia kartettiin, heitä ei haluttu palkata työpaikkoihin. Sitä pidettiin epäsiistien ihmisten tautina”, Vuori kuvailee.

Myöskään joulumerkkikodissa vietetystä ajasta ei välttämättä haluttu puhua lapsille.

Monille äideille vastasyntyneen lapsen vieminen oli traumaattinen kokemus. Siihen saattoi liittyä myös synnytyksen jälkeinen masennus, minkä vuoksi ajasta on ollut vaikea puhua.

Monet perheet ovat kuitenkin olleet kiitollisia, että vauva on päässyt hyvään hoitoon ja selvinnyt sen ansiosta vaikeista ajoista.

Kotiolot ovat saattaneet olla paljon huonommat kuin laitoksessa.

Jorma Laapotilla on tunne, että hänestä pidettiin joulumerkkikodissa hyvää huolta. Kuva: Timo Heikkala

Yksi tuhansista joulumerkkikotilapsista on vuonna 1952 syntynyt Jorma Laapotti, joka vietti Oulun joulumerkkikodissa elämänsä ensimmäiset neljä kuukautta. Sen jälkeen hänet siirrettiin lastenkotiin.

Oman perheensä luokse hän pääsi vasta yksivuotiaana.

Laapotti ei koe, että vauva-aikainen eristys vanhemmista olisi vaikuttanut kielteisesti hänen elämäänsä.

”Minulla oli oikein hyvä ja onnellinen lapsuus”, hän kertoo.

Hänen äitinsä puhui avoimesti tuberkuloosista ja joulumerkkikodista, eikä perhettä leimattu niiden vuoksi.

”Äiti oli hirveän tarkka, jos oli flunssaa. Kysyi heti, pistääkö rintaa”, Laapotti muistelee.

Aikuisena hän sai tietää, että tietoja hänen ajastaan joulumerkkikodissa voisi kysyä Filha ry:ltä, joka aiemmin tunnettiin nimellä Tuberkuloosin vastustamisyhdistys.

”Filhalta sain tarkat tiedot, miten minua on hoidettu. Hoito on ollut melkein yhtä tarkkaa kuin tehohoidossa”, Laapotti naurahtaa. Papereihin on kirjattu niin annetut vitamiinit kuin ulosteen koostumukset.

72-vuotias Laapotti puhuu joulumerkkikodista lämpimään sävyyn. Hänellä on käsitys, että sylejä riitti.

”Minulle on jäänyt selkärankaan, että minua on pidetty hyvänä.”