Moni tuntee syyllisyyttä jäädessään kotiin lapsen sairastuessa, mutta tästä syystä se on turhaa

Havahduin ihmettelemään puolisolleni, miten paljon lasten kasvaminen isommiksi vaikuttaa elämään. Pikkulapsiarjen keskellä voi unohtua, että lapset ovat pieniä vain hetken. Tämä on väistämätön tosiasia myös suurperheessä, jossa pikkulapsiarki kestää tavanomaista pidempään.

Muutos on erityisen konkreettinen syksyn flunssakautena. Kipeät koululaiset nukkuvat aamulla luvan kanssa pitkään ja vaativat vain hellyyttä ja vähän enemmän huomiota. Etätöissä oleva vanhempi hoitaa työnsä normaaliin tapaan.

Toisin oli niinä vuosina, jolloin märkiä pusuja sateli aamuisin vuorotellen oikealle ja vasemmalle poskelle ennen herätyskellon soittoa ja kylppäristä kuului liian pitkään kestäneen suihkuveden lorinan sijaan monta kertaa päivässä kutsu tulla pyyhkimään.

Sairaan lapsen hoitamisen ohella oli turha kuvitella tekevänsä kunnollista työpäivää edes etätöissä, joista tosin muutama vuosi sitten ei tiedettykään.

Muistelen kuumeisen lapsen otsaa silittäessäni mummoani, joka kertoi kuljettaneensa kipeää lasta mukanaan navetassa, kun tätä ei uskaltanut jättää valvomatta tupaan. Usein oli ollut pakko jättää kuumeinen lapsi vain hiukan vanhemman isosisaruksen hoiviin maatilan pakollisten töiden ajaksi.

Muutamaa päivää myöhemmin muistutan työkaverilleni, että hänellä on oikeus jättää etätöissä ollessaan työt tekemättä ja hoitaa sairastunutta taaperoaan. Moni meistä tuntee luterilaisen työmoraalin omaksuneena joskus liikaa syyllisyyttä työkuormasta, jota äkillinen poissaolo kasaa työkaverien niskaan.

Kuvittelemme, että hyvä työntekijä pyrkii tekemään palkkatyönsä ja hoitamaan siinä sivussa kaikki kolme flunssaista lastaan. Lääkitsemään, ruokkimaan ja lohduttamaan.

Ihmisen mieli on armollinen. Lasten kasvaessa unohtuvat korvatulehduskierteet ja mahataudit. Viikot, jolloin matot piti keriä makuuhuoneiden seinustalle rullalle ensimmäisen lapsen aloittaessa oksentelun.

Päiväkodissa hoidon aloitus koetteli voimia. Tuntui, että joka viikko joku lapsista oli kipeänä. Nuhaa, yskää ja lievää lämpöilyä. Aamuisin arvottiin, kumpi vanhemmista jää tällä kertaa sairastuneen hoitajaksi, ja arvioitiin kumman työpaikalla kaivataan enemmän töiden tekijää.

”Äiti, tällä nallella on kova yskä. Kuuntele äiti sen keuhkoja”, lapsi pyytää ja ojentaa minulle muovisen leikkistetoskoopin. Kuuntelen hetken ja kuulen kuin kuulenkin rohinaa. ”Nalle on nyt kipeänä. Nalle tarvitsee paljon unta, otatko sen kainaloosi nukkumaan?”

Lapsi painaa hikisen päänsä tyynyyn, ottaa nallen syleilyyn ja pitää tiukasti kiinni peukalostani. Hetken päästä kuuluu vain vaimeaa tuhinaa, kun uni on voittanut pienen potilaan.

Voiko kukaan näyttää suloisemmalta kuin tämä uneen vaipunut lapsi? Nämä hetket eivät unohdu. Onnen tunne levisi sisimmässäni. Huomaan ajattelevani, että tällaisinakin päivinä saa vanhempana tuntea ääretöntä rakkautta.