Lapsi ei vastannut soittoon, ja puhelimen sijainti osoitti järveen

Isä ja poika olivat olleet muutaman tunnin kalassa, kun päätin soittaa heille. Kukaan ei vastannut puhelimeen. Hetken päästä yritin uudestaan. Ei vastausta. Laitoin viestin lapselle ja jatkoin kotiaskareitani.

Kun kahteenkymmeneen minuuttiin ei ollut kuulunut mitään, aloin jo huolestua. Elokuun ilta hämärtyi. Tarkistin lapsen sijainnin puhelimesta ja se osoitti järveen. Järveen? Isän ja pojan piti olla vain rantakalastuspaikalla. Veneessä he eivät voineet olla, eivät uimassakaan.

Nielaisin. Jotain oli tehtävä. Olin itse liian kaukana järveltä ehtiäkseni sinne, joten soitin hätänumeroon. Päivystäjä kyseli tietoja, isän ja pojan tarkempaa sijaintia. Puhelun aikana lapsi kuitenkin soitti. Uistin oli jäänyt kiinni puuhun ja lapsi oli lähtenyt hakemaan sitä vedestä. Isä odotti rannassa. Kaikki oli siis hyvin. Hätäkeskuspäivystäjä päätti puhelun.

Hallinnan tunteesta irti päästäminen tuntuu vaikealta, kun lapsi itsenäistyy. Vauvaa nostellaan ja pidellään sylissä. Leikki-ikäinen sidotaan turvaistuimeen ja viedään leikkipuistoon, portti lukitaan kiinni. Mutta mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä vähemmän voimme hallita hänen menemisiään ja tekemisiään.

Kun lapsi aikuistuu, hallinta lakkaa lopullisesti. On vain luotettava, että lapsen siivet kantavat. Kyllä vähän repaleisillakin siivillä voi lentää.

Itse pidän siitä, että voin hallita elämääni. Kalenteroin menot, teen to do -listoja. Olen kuin emo, toisinaan myös mokkapalan tuoksuinen.

Tiedän aina, missä lapset menevät. En tosin seuraa lapsen puhelimen sijaintia kuin hätätilanteessa, koska minusta lapsellakin on oltava oikeus yksityisyyteen. Lasten varttuessa aikuisiksi minulla ei ole enää oikeutta tietää, missä he menevät. Eikä varmasti tarvettakaan.

Ajattelen, että jos minulla ei ole käsissäni kaikkia tuhansia arjen lankoja, jotain murtuu. Oikeasti mitään tavallisesta poikkeavaa ei tapahdu, vaikka lakkaisinkin huolehtimasta ja pyörittämästä ruuhkavuosien palettia. Lapset osaavat itsekin löytää jääkaapista ruokaa, tehdä läksyt ilman muistutuksia, kulkea harrastuksiin.

Minulta on kysytty, mikä olisi pahin mahdollisin tilanne, mitä tapahtuisi, jos luopuisin hallinnasta. Läheisen kuolema, vastasin. Niin moni muukin varmasti vastaisi.

Hallinnan vastakohta ei tarkoita kuitenkaan kaaokseen heittäytymistä vaan elämän realiteettien hyväksymistä. Vapautumista, peloille ja haavoittuvuudelle antautumista. Kun hyväksymme elämän ja kuoleman hallinnan mahdottomuuden, uskon, että voimme olla aidosti vapaampia, huojentuneempia ja onnellisia.

Tuona kalastusiltana huomasin jälleen, että hyvin se varhaisteini pärjää. Kalastaminen vaatii keskittymistä ja aikaa. Silloin ei ehdi aina vastata puhelimeen. Joko äiti voisi oppia sen ja lakata huolehtimasta?

Siima voi olla solmussa, koukku takin hihassa tai haavin kanssa on taisteltava, jos saaliiksi sattuu tulemaan isompi vonkale.