Kun Mari Liimatainen asuu viikot Tampereella, isäntä pitää taloa pystyssä. Tampereella elelee Mari Liimataisen lisäksi myös ikkunalaudallinen kotoa tuotuja viherkasveja. Kuva: Saara Lavi
Mari Liimataisella karkasi mopo käsistä pihahommissa – ”Nyt meillä on hehtaari hoidettua puutarhaa”
Kuvataiteilija, taidekasvattaja Mari Liimatainen ei pelkää puhua kärkkäästi maaseudun ja Itä-Suomen puolesta. Kulttuuri tarkoittaa myös elävää maaseutua, hän muistuttaa.Tilaajalle
Mari Liimataisen puutarhafilosofiaa voisi kuvailla maalaisjärkiseksi, sillä hän suosii kestäviä lajikkeita ja kateviljelyä. Toukokuun alkupuolella sormet syyhyävät päästä multaan. Kuva: Saara LaviVanhat puutalot ovat lähellä kuvataiteilija, taidekasvattaja Mari Liimataisen sydäntä, sillä sellaisissa hän on asunut käytännössä koko ikänsä.
”Mieli rauhoittuu kummasti, kun ympärillä on puuta, vihreyttä ja kasveja.”
Kaikkia näitä hänellä on ollut ympärillään melkein neljännesvuosisadan. Mari Liimatainen ja puolisonsa Jussi Liimatainen alkoivat vuosituhannen alussa kaivata maaseudun rauhaa.
Mieleinen paikka ja komea pihapiiri löytyivät heidän yhteisestä kotimaakunnastaan Etelä-Savosta, mutta ostohetkellä talo ei näyttänyt läheskään sellaiselta paratiisilta kuin nykyään.
Juvan Tuhkalan kylässä sijaitsevaa Vanhan Kilkkilän tilaa ympäröi miehenmittainen heinä, sillä talo oli ollut harvassa kesäkäytössä parikymmentä vuotta ja täysin autiona useita vuosia.
Mari ja Jussi Liimatainen kuitenkin näkivät vanhan hirsitalon mahdollisuudet, ja kaupat tehtiin vuonna 2000. He pääsivät muuttamaan taloon seuraavana vuonna, mutta remontoitavaa riitti vielä pitkäksi aikaa samalla, kun perhe kasvoi kahdella lapsella.
Kun pisimmät heinät oli saatu nurin, pihasta löytyi muun muassa kymmenkunta viinimarjapensasta ja lukuisia vanhoja perennoja. Puutarhan kunnostus ei suinkaan jäänyt tähän, sillä maaperä on vuosisatojen viljelyn jäljiltä niin mainiossa kunnossa, että raparperitkin ovat norsunkorvan kokoisia.
”Siinä vaiheessa mopo karkasi käsistä ja nyt meillä on hehtaari hoidettua puutarhaa”, Mari Liimatainen kuvailee.
Keväisin, kun viimeiset lumet vielä sinnittelevät pihassa, Mari Liimatainen odottaa aina innoissaan, että pääsisi upottamaan sormensa multaan. Ison puutarhan hoitaminen ei tunnu työleiriltä, vaan palauttavalta omalta ajalta.
”Minusta on ihanaa päästä osaksi luontoa ja vuodenkiertoa. Tämä on elämäntapa, joka sopii maalla asumiseen.”
Puutarhanhoito toimii myös vastapainona Liimataisen työlle, joka on yhdistelmä omaa taidetta ja kulttuurialan pätkätöitä. Hän kuvailee, että oma taiteellinen työskentely kulkee alitajunnassa mukana käytännössä koko ajan.
Kun työhönsä pääsee keskittymään kokopäiväisesti, päähän on muotoutunut jo monenlaista ideaa, mistä lähteä liikkeelle. Kotitalon 60 neliön tupa tarjoaa mainiot tilat kaikenlaisten projektien pyörittelyyn.
Liimatainen on iloinen, että hän on saanut tehdä omaa taiteellista työtään useita jaksoja erilaisilla apurahoilla, sillä apurahakausien aikana pystyy keskittymään täysillä taiteen tekemiseen.
Enemmistö Suomen apurahoista on Liimataisen mukaan säätiöiden rahoittamia ja peräisin säätiöiden sijoitusten tuotoista, ei esimerkiksi verovaroista.
Tähän liittyy Liimataisenkin kohtaama harhaluulo: usein ajatellaan, että taiteilija vähän piirtelee tai maalailee. Todellisuudessa taiteellisesta työskentelystä 80 prosenttia on Liimataisen mukaan ajatustyötä ja loppu sitä, että konkreettisesti tekee.
Liimataisen ominta alaa on taidegrafiikka, jossa koivuvanerista kaiverretaan laatat, joista vedostetaan paperille vedokset, jotka sitten installoidaan.
”Jos näihin hommiin ryhtyy, kannattaa osata tarttua tilaisuuksiin.”
Viime vuosina Liimatainen on oman taiteellisen työnsä sijaan keskittynyt kulttuurialan palkkatöihin. Tällä vuosikymmenellä hän on työskennellyt muun muassa Etelä-Savon Oloisa-sairaalataidehankkeessa, Etelä-Savon maakuntataiteilijana, Mikkelin taidemuseolla ja Tampereen Muumimuseolla.
”Jos näihin hommiin ryhtyy, kannattaa osata tarttua tilaisuuksiin”, hän muotoilee.
Tällä hetkellä hänellä on meneillään museopedagogin pesti Tampereella sijaitsevassa Postimuseossa. Liimatainen asuu arkisin Tampereella, mutta koti on edelleen Juvalla ja sinne hän suuntaa lähes viikoittain.
Ihan päiväseltään hän ei viitsi kuitenkaan ajella kolmea ja puolta tuntia suuntaansa.
”Näillä kymmenillä osaan jo laskeskella, mitä jaksan yhdessä päivässä tehdä.”
Mari Liimataisesta on kiehtovaa ajatella olevansa sekä kotitalossaan, puutarhassa että Tuhkalan kylän historiassa lenkkinä ajan ketjussa. ”Meidän asiamme on varmistaa, että nämä paikat ja niiden historia ovat myös tulevien polvien koettavissa.” Kuva: Saara LaviPitkät ajomatkat eivät sinänsä haittaa Liimataista, sillä ajellessa työasiat varisevat päästä jonnekin valtateiden 12 ja 5 varrelle. Julkisten kulkuvälineiden käyttäminen ei olisi edes vaihtoehto, sillä niillä ei perille pääse.
Liimatainen on huolissaan siitä, mitä surkeaksi rapistunut julkinen liikenne tekee Itä-Suomen elinvoimalle. Hän antaa esimerkin: kun hänen esikoisensa aloitti lukion Savonlinnassa kymmenisen vuotta sitten, hän pääsi melkein joka päivä lähimmältä bussipysäkiltä kouluun ja takaisin.
Kun pari vuotta nuorempi kuopus aloitti lukiotaipaleensa samassa opinahjossa, vanhempien piti kuskata hänet joka päivä bussipysäkille Juvalle.
Fakta on, että jos pikkupitäjiin pääsee vain autolla, tämä rajaa heti ison joukon mahdollisia asukkaita ja matkailijoita pois, Liimatainen huomauttaa. Monipuolinen elinkeinorakenne kuitenkin hyödyttäisi sekä maaseutua itseään että sen asukkaita.
Liimataista ei haittaa puhua kärkkäästi Itä-Suomen ja kulttuurialan puolesta. Hän viittaa viime vuonna julkaistuun raporttiin, jonka mukaan kulttuuriala tuottaa kymmenkertaisesti siihen sijoitetut eurot (Yle 17.12.2024), minkä päälle tulevat vielä vaikeasti mitattavat vaikutukset, kuten lisääntynyt hyvinvointi.
”On naurettavan lyhytnäköistä ajaa alas hyvin tuottavaa toimialaa sen kehittämisen sijaan.”
Kulttuuri on niin laaja käsite, ettei sitä meillä oikein vielä ymmärretä, Liimatainen lisää. Hänelle on sydämenasia, että kulttuuri ja kulttuuriperintö pysyvät elävinä ja että ihmiset pääsevät kulttuurin pariin ja siitä osallisiksi.
”Ei kulttuuri ole vain oopperaa, vaan ihan tavallisiakin asioita, tarinoita, muistoja ja vaikka elävää maaseutua.”
”Ei kulttuuri ole vain oopperaa, vaan ihan tavallisiakin asioita, tarinoita, muistoja ja vaikka elävää maaseutua.”
Tulevaisuutta Mari Liimataisella ei ole tapana erityisemmin suunnitella, sillä kulttuurialalla hän on tottunut rytmittämään elämäänsä vuoden–parin pätkissä.
Toisaalta hän on alkanut huomata kaipaavansa työhönsä jonkinlaista syvyyttä ja pitkäjänteisyyttä, sillä pätkätöissä näkee harvoin työnsä tuloksia tai pääsee jalostamaan niitä.
Yksi Liimataiselle virtaa antava asia on opiskelu, ja hän onkin 2010-luvun alusta alkaen opiskellut työn ohessa jatkuvasti.
”Sanotaanko, ettei kulttuurialalla ole haittaa, jos on pätevyyttä vähän joka suuntaan.”
Kymmenen viime vuoden aikana hän on suorittanut maisterintutkinnon, ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon ja ammatilliset opettajaopinnot. Toinen maisterintutkinto on melkein valmis, mutta vaatisi vielä hieman keskittynyttä kirjoittamisaikaa.
”Olen ihmisenä utelias, ja siksikin jatkuva opiskelu on kiinnostavaa”, Liimatainen tiivistää.
Mari Liimatainen
Syntynyt 1967, kotoisin Mikkelistä.
Asunut vuodesta 2001 alkaen Juvalla Vanhan Kilkkilän tilalla. Nykyään asuu lisäksi arkisin Tampereella.
Perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi aikuista lasta.
Taidegraafikko, kuvataiteilija, taidekasvattaja ja kulttuurialan moniottelija, joka työskentelee parhaillaan Tampereella Postimuseossa museopedagogina.
Valmistunut muun muassa filosofian maisteriksi kulttuuriympäristön tutkimuksesta, kuvataiteilijaksi (yamk) ja ammatilliseksi opettajaksi. Toinen maisterintutkinto on tutkielman kirjoittamista vaille valmis.
Innokas puutarhanhoitaja. Kotitalon brittityylinen puutarha on joko harrastus tai elämäntapa.
Nauttii keikoilla käymisestä, ja erityisesti manserock, indie ja punk ovat lähellä sydäntä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
