Ovatko ydinperhe, kristinusko ja muut ”sortavat rakenteet” kuitenkin yhteiskunnan tuki?

Miten mahdottomasta voi tulla mahdollista? Aleksis Kivi, räätälinpoika Nurmijärveltä lähti kouluun Helsinkiin. Rahojen puutteessa koulu keskeytyi. Niin vain hän kirjoitti ylioppilaaksi. Halu ja tahto kirjoittaa veivät voiton olosuhteista.

Onneksi hänellä oli tukijoita, jotka auttoivat taloudellisesti – ennen kaikkea kannustamalla, kun professori August Ahlqvist lyttäsi kritiikeissään Kiven kirjoitukset.

Metsätyömies Kalle Päätalo parkkasi pöllejä pakkasessa ilman paitaa – kovana työmiehenä silkkaa uhoaan, mutta iltaisin kävi kirjekurssia petromaskin valossa oppiakseen kirjailijaksi. Hänen omaelämäkerrallinen Iijoki-sarjansa, 26 osaa ja 17 000 sivua, joutui kriitikoiden lyttäämäksi.

Sittemmin on ymmärretty teoksen kaunokirjallinen ja ajanhistoriallinen arvo kuvauksena Suomen murroksesta ja kaupungistumisesta. Sotien jälkeen maalta muuttanut sukupolvi on lukenut sitä kertomuksena, johon hekin voivat liittää oman elämänsä.

Nykyisille milleniaaleille tai z- ja y- sukupolville 1930-luvun Kainuu ja kunnan jauhot ovat kuin vieras manner. Tai sitten tuttuuden kokemus alkaa yllättäen lisääntyä, samalla kun hyvinvointivaltio rapautuu, sosiaaliturvasta joudutaan leikkaamaan ja sodan uhka Euroopassa kasvaa.

Viime vuosikymmeninä on totuttu syyttämään rakenteita, jotka kahlitsevat ja estävät vapautta. Siispä on murrettava rakenteet, kuten kristinusko, perhe ja kahteen sukupuoleen perustuva biologia.

Onko ehkä jäänyt näkemättä, että ”sortavat rakenteet” ovatkin yhteisen elämän tuki? Ilman perheitä ja lapsia ei ole tulevaisuutta. MDI-konsulttitoimiston väestöennusteesta käy ilmi, että nykyinen kestävyysvaje on vasta alkulämmittelyä sille, mikä odottaa edessä.

Kun mörkö on nähty rakenteissa, on sivuutettu toivon, rohkeuden ja tahdon merkitys. Samalla ihmisestä on tehty rakenteiden passiivinen uhri, joka ei voi itse vaikuttaa kohtaloonsa.

28-vuotias Malin Hertsberg kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan (28.9.): ”Olen nähnyt sukupolveni ongelmat läheltä ja pidän tilannetta monella tapaa vakavana, jopa akuuttina. Olen toisaalta myös nähnyt, että pelkkä synkkyyteen keskittyminen julkisessa keskustelussa passivoi entisestään. Ulkoisille tekijöille uhriutuminen lamaannuttaa. Liian helposti unohtuu, että toivo ei ole olosuhteiden lahja. Se on taito, jota voi harjoitella.”

Raskaassa velkalastissa oleva vene ei kestä sitä, että monet uhriutuvat ja heittävät aironsa pois. Vene heilahtaa aallokossa ympäri ja uppoaa. Toivo on sen näkemistä, miten mahdottomasta voi tulla mahdollista.

Kiven Seitsemän veljestä tekivät sen ankaran työn ja opiskelun kautta. Lopulta he perustivat perheen ja saivat lapsia. Halu, tahto ja usko vievät voiton olosuhteista. ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” (virsi 631:4)