Tiettyjen ihmisten suuri määrä leipäjonossa yllätti, kun osallistuin ruoka-avun jakamiseen

Olen pari kertaa osallistunut ruoka-avun jakamiseen. Ne olivat silmiä avaavia kokemuksia.

Pandemian aikana Tampereen seurakuntien ruokapankki ei voinut ottaa vastaan avustusten noutajia vaan vei avustuksia perille. Olin yhden päivän repsikkana, kun kasseja jaettiin kotioville. Osa vastaanottajista tuli alaovelle, toisille kipaisin portaat ylös. Osaan kodeista astuin sisään, joissain myös nostin tavarat kaappeihin.

Kierros antoi uuden näkökulman kotikaupunkiin. Oli tyylikkäästi kalustettuja koteja ja oli koteja, joista aavisti, ettei nälkä ole ainut ongelma. Mutta ei ovelta katsomalla voi nähdä, millaisia vaiheita ihmisen elämässä saattaa olla.

Sen kuitenkin oppii, että kuka tahansa voi joutua pulaan työttömyyden, onnettomuuden tai mielenterveysongelmien vuoksi.

Monien apuun turvautuvien kohdalla huolestuttaa, mitä tapahtuu, kun hallitus leikkaa heidän tukiaan eikä työllistyminen onnistu. Jäävätkö he entistä syvempään köyhyysloukkuun ja seurakuntien tai muiden avustajien varaan?

Toisen kerran otin osaa jakeluun syksyllä kaupungin keskustan piispantarkastuksessa. Kirkkopuistoon kerääntyy kahdesti viikossa monen sadan metrin jono. Seurakuntien ruokapankki organisoi logistiikan, ja Punaisen Ristin vapaaehtoiset hoitavat jakelun.

Ojentelin vesisateessa heidän kanssaan pakettiautosta kasseja ja yritin jututtaa jonottajia. Yli neljäsataa kassia jaettiin.

Jonon hännillä oli parikymmentä ilman numerolappua jäänyttä toivorikasta, joiden ei kannattanut jäädä odottamaan. Osa ruokaa tarvitsevista tulee säännöllisesti puistoon jo tuntia ennen autoa.

Jonossa minua yllätti eniten nuorten ja maahanmuuttajien määrä. Kuulopuheiden mukaan kansainväliset opiskelijat saapuvat maahan pienen apurahan turvin, mutta Suomen hintataso yllättää heidät.

Oppilaitokset epäilemättä haluavat nimeä ja kouluttaa maahan eri alojen osaajia. Sellaiset ovat suuresti tarpeen, mikäli Suomen kilpailukykyä halutaan parantaa. Mutta houkutellaanko opiskelijoita aivan riittämättömällä tuella ja jäävätkö he elämisen kalleuden paljastuessa vapaaehtoisen avun varaan?

Valmistuvat tutkinnot vaikuttavat oppilaitosten saamaan valtionrahoitukseen, mutta kannetaanko riittävästi vastuuta suurin toivein maahan saapuvista opiskelijoista?

Osalla kohdatuista oli myös keskustelukumppanin kaipuuta. Pari ystävällistä sanaa olivat aina paikallaan. Ei ruoka-apu ole vain leivän ojentamista. ”Ei ihminen elä yksin leivästä”, sanoi Jeesuskin.

Ihminen tarvitsee myös yhteyttä, omien kysymystensä ja kokemustensa jakamista, jonkun korvia kuuntelemaan ja jonkun silmiä katsomaan kohti. Kuka tarjoaisi niitä? Yhdessä syöminen täyttää vatsan ohessa myös sielua.

Onnellinen se, jolla on pöytäkumppani.