Tuomas Jussila on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja demokratian historiallisia juuria. Kuva: Juho Mäkelä
Talonpojat ottivat vallan maaseudulla 1860-luvulla, jolloin Suomi muuttui radikaalisti mutta koki myös äärimmäisen murhenäytelmän
Maaseudun käräjät aloitettiin 1800-luvulla jumalanpalveluksella ja rauhan julistamisella. Silti järjestyshäiriöitä esiintyi, sillä käräjätalon edessä myytiin olutta.Tilaajalle
Käräjäsalin etuhuoneessa, Sigfrid August Keinäsen öljyvärimaalaus kankaalle. Kuva: Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, FinnaSuomen maaseudulla tapahtui iso muutos 1800-luvun lopulla, kun paikallishallinto siirtyi seurakunnilta kunnille ja oikeuskieli vaihtui ruotsista suomeen.
Oikeustieteen tohtori Tuomas Jussila on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja demokratian historiallisia juuria.
1860-luku oli isojen uudistusten vuosikymmen, kun kansakoulu nytkähti liikkeelle ja Suomi sai oman rahan, markan.
Maaseudun kunnallishallinto perustettiin keisarillisella asetuksella helmikuussa 1865. Jussilan mukaan kunnat perustettiin Suomessa pitkälti vanhan seurakuntajaon pohjalle.
”Valta Suomessa vaihtui. Talonpoikaisväestö otti kuntien perustamisen myötä paikallishallinnon haltuunsa. Useilla paikkakunnilla he syrjäyttivät säätyläiset”, Jussila sanoo.
Suomen kieleen siirryttiin nationalismin ja arjen tarpeiden vuoksi. Laajemmat kansanjoukot saattoivat täten osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen.
Kuntien perustaminen ajoittui tutkijan mukaan onnettomasti yhteen suurten nälkävuosien kanssa. Nälänhätä oli Suomessa pahimmillaan vuosina 1867–1868.
Katastrofivuotena 1868 nälänhätä koetteli rovastikunnittain pahiten Kuopion lääniä, jossa kuolleisuus oli peräti 118 kuollutta tuhatta henkeä kohti.
”Köyhäinhoito ja koulut olivat kuntien kaksi tärkeintä tehtävää 1800-luvulla. Uusi kunnallishallinto joutui nälkävuosina mahdottoman tehtävän eteen”, Jussila sanoo.
Kunnallisdemokratia oli alkuun vaillinaista, koska äänioikeus kunnissa oli sidottu veronmaksukykyyn.
Silti 1860-luvun kunnallishallinnossa oli Jussilan mielestä demokraattisen yhteiskunnan itu.
”Ensimmäinen kunnallinen luottamustehtävä tuli mahdolliseksi naisille vuonna 1889. Naisia sai valita silloin köyhäinhoitohallitukseen eli vaivaistalojen hoitajiksi”, hän kertoo.
Nälkävuoden 1868 pitkänäperjantaina sadalle köyhälle tarjottiin päivällinen. Kuva: Museovirasto, FinnaOikeudellisessa ja hallinnollisessa työssä tarvittavat taidot muuttuivat 1860-luvulta 1890-luvulle tultaessa.
Ruotsin kieli menetti painoarvoaan, ja sen tilalle nousivat aiempaa korkeammat vaatimukset suomen kielen kirjallisessa taidossa.
Venäjän keisari Aleksanteri II allekirjoitti vuonna 1863 kieliasetuksen, jolla suomen kieli nostettiin hallinnossa tasaveroiseen asemaan ruotsin kielen kanssa.
Asetukseen sisältyi kuitenkin 20 vuoden pitkä siirtymäaika.
”Tuomarit loivat suomalaisen hallinto- ja oikeuskielen varsin tyhjästä. Heillä oli valta päättää, mitä kieltä käräjäsalissa käytettiin. Tuomarit tekivät yhtä merkittävän työn suomen kielen puolesta kuin Kalevalan luoja Elias Lönnrot”, Jussila painottaa.
Vielä 1860-luvulla esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla valitettiin siitä, että herrat puhuvat käräjillä vain ruotsia.
Suomenkieliset talonpojat tai edes lautamiehet eivät välttämättä ymmärtäneet, mitä asiaa oikeudessa käsiteltiin.
Jussilan mukaan käräjillä oli aikaisemmin kyläkirjureita ja nurkkakirjureita, jotka tekivät kirjoitus- ja käännöstöitä suomen kielellä maksua vastaan.
Elias Lönnrot perheineen. Vasemmalta: Thekla, Maria, Maria, Elias, Elina ja Ida Lönnrot. Kuva: Museovirasto, FinnaMaallikoiden tekemää oikeudellista työtä on tutkittu Suomessa varsin vähän, vaikka heillä oli merkittävä rooli oikeus- ja hallintojärjestelmässä.
”Maaseudun virkamiehiksi voitiin laskea nimismies, kruununvouti ja henkikirjoittaja, mutta loput paikallishallinnon jäsenistä olivat tavallisia maallikoita”, Jussila sanoo.
Nämä työt olivat vahvasti sidoksissa sosiaaliseen taustaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Talollisväestö piti tiukasti hallussaan esimerkiksi kuntakokousten esimiesten ja lautamiesten tehtäviä.
”Lautamiehet toivat oikeuteen paikallistuntemusta, ja he olivat yleensä rikkaiden talojen isäntiä. Käräjiä saatettiin istua kuukausikaupalla, joten talonpojalla piti olla joutoaikaa tilanpidosta.”
Isot käräjät pidettiin syksyllä ja keväällä. Lautamiesten kotitila toimi yleensä käräjätalona ennen kunnantalojen perustamista.
Jussilan mukaan käräjät leimasivat alueen elämää, koska esimerkiksi Ilmajoella yksillä käräjillä käsiteltiin keskimäärin 700 asiaa.
”Käräjät aloitettiin aina jumalanpalveluksella ja käräjärauhan julistamisella, mutta silti järjestyshäiriöitä esiintyi. Tunnelmaa voi verrata markkinoihin ja erityisesti olutkauppa herätti pahennusta”, hän kertoo.
Vain harva maaseudun maallikkotuomari elätti itsensä oikeudellisella työllä, mutta kyseessä oli merkittävä sivuansio.
Lautamiehille maksettu rahapalkka oli harvinainen, ja korvaus maksettiin usein viljana.
”Tunnelmaa voi verrata markkinoihin ja erityisesti olutkauppa herätti pahennusta.”
Kihlakunnanoikeuden istunto Sodankylässä. Vasemmassa reunassa Henrik Johannes Boström, todistamassa Blomqvist, seisomassa takarivissä vasemmalta: tunnistamaton, Ali Tornberg, Kyösti Gummerus, Armas Raassina ja poliisikonstaapeli Moberg. Kuva: Museovirasto, FinnaNimismiehet ja pitäjänkirjurit olivat aikanaan maaseudun paikallishallinnossa alimpia säätyläisiä. Säätyläistön ulkopuolelle jäi lisäksi rahvaan keskuudesta valittujen kappamiesten joukko, Jussila kertoo.
Ammattikunnan palkka kerättiin viljakappoina.
Kappamiehiä eli nimismiehen apulaisia olivat esimerkiksi jahti- ja siltavoudit, vanginkuljettajat, metsänvartijat ja muut ylimääräiset viskaalit.
Nimismiehet haalivat usein itselleen 1800-luvulle tultaessa nämä kappamiesten tehtävät.
”Jahtivoutia käytettiin oikeudenpalvelijana, kun 1800-luvulle tultaessa petoeläimet oli metsästetty loppuun. Jauhtivoudin ei tarvinnut enää järjestää suuria susijahteja. Siltavouti taas vastasi siltojen kunnosta”, Jussila kertoo.
Käräjäsalin näkökulmasta katsottuna tärkeimmät nimismiesten apulaisista olivat kyytirättärit, eli eräänlaiset maalaispoliisin edeltäjät. Maantieteellisesti ammattikunta oli juurtunut Vaasan ja Oulun lääneihin.
”Kansa kutsui kyytirättäriä myös huutorättäriksi, koska hän huusi asianosaiset ja todistajat sisään käräjäsaliin”, Jussila sanoo.
Kyytirättärin alkuperäinen tehtävä oli kyytien ja kestitysten järjestäminen. 1800-luvulle tultaessa rättärit vastasivat yleisestä järjestyksestä, vankienkuljetuksesta ja käräjillä oikeuden palvelemisesta.
Nimismiehen apulaisiin voidaan laskea myös pitäjän piiskurit, jotka vastasivat ruumiillisten rangaistusten toimeenpanosta.
Jussilan mukaan piiskurin tehtävä oli vihattu työ, jota hoitivat esimerkiksi köyhät torpparit.
Vuoden 1889 rikoslaki lopetti Suomessa ruumiilliset rangaistukset.
”Maalaispoliisin perustaminen 1890-luvulla lakkautti nimismiesten apulaisten sekalaisen ammattikunnan”, Jussila kertoo.
”Jahtivoutia käytettiin oikeudenpalvelijana, kun 1800-luvulle tultaessa petoeläimet oli metsästetty loppuun.”
Tuomas Jussilan mukaan oikeusvaltio ja demokratia vaativat toimiakseen oikeuskielen, jotta on olemassa suomalaista kirjallisuutta ja lakitekstejä.
”Vaikka Suomi kuului 1800-luvulla Venäjän vallan alle, oikeusperinne tuli Ruotsista. Se sitoi meidät jo silloin länteen”, hän kiteyttää.
Lähde: Tuomas Jussila, Kunta ja käräjäsali, Oikeudellinen pääoma Ilmajoen pitäjässä 1860–1890. Turun yliopisto 2024.
Lautamies Jaakoon karvakengät. Valmistusaika 1929 Kuva: Samuli Paulaharju / Museovirasto, Finna- Osaston luetuimmat
