Pikkukylien kuolema ei ole markkinavoimien määräämä luonnonlaki

Pääsin kuluvana kesänä tekemään juttusarjaa kyläkauppojen historiasta ja pikkukylien hitaasta katoamisesta Suomessa. Projektista muodostui lopulta ikimuistoinen.

Ensin vaikutuin yksittäisten kyläkauppiaiden sinnikkyydestä, pikkukylien yhteisöllisestä hengestä ja taajamien ulkopuolisesta Suomesta.

Toisaalta tunsin viiltävä surua maailmasta, joka tuntui unohtaneen, että myös harvaan asutuilla seuduilla on elämää ja että siellä asuu edelleen ihan oikeita ihmisiä.

Tähän unohdukseen vaivun pääkaupungissa asuvana tietotyöläisenä tietysti valitettavan usein itsekin.

Ennen kaikkea havahduin kuitenkin juttuja tehdessäni ja kyläkauppoja kiertäessäni erääseen ongelmaan.

Ongelma tiivistyy pähkinänkuoressa siihen, kuinka valtava merkitys haja-asutusalueiden asukkaille voi olla päätöksillä, jotka tuntuvat Arkadianmäellä mitättömän pieniltä.

Ongelman mittakaavan ymmärsin kun perehdyin yritystukiin, jotka ovat aiheuttaneet viime vuosina Suomessa tasaisin väliajoin kohuja.

Esimerkiksi vuonna 2023 työ- ja elinkeinoministeriön tilastojen mukaan Suomessa myönnettiin suoria yritystukia kansallisista rahoista 2,7 miljardin euron edestä. Todellisuudessa summa on kuitenkin paljon suurempi.

Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan tutkimusjohtaja Heli Koski on omissa puheenvuoroissaan tuonut esiin, kuinka Suomessa on viimeisten kymmenen vuoden aikana jaettu yritystukia todellisuudessa keskimäärin runsaat kymmenen miljardia euroa vuodessa erilaisina verotukina, avustuksina ja lainojen korkoetuina.

Suurimpien tuensaajien kärjestä löytyy vuodesta toiseen isoja varustamoita sekä metsä- ja teollisuusalan jättiyrityksiä.

Monien pikkukylien elinvoiman kannalta elintärkeälle kyläkauppatuelle taas on julkisen talouden suunnitelmassa vuosiksi 2024–2027 korvamerkitty yhden miljoonan euron vuosittainen määräraha.

Silti sekin on ollut jatkuvan kiistan ja kyseenalaistuksen kohteena.

Esimerkiksi nykyinen pääministeripuolue kokoomus esitti alkuvuodesta 2023 varjobudjetissaan jopa kyläkauppatuen poistoa, ja asiasta äänestettiin eduskunnassa. Ehdotus kaatui kuitenkin lopulta selkein numeroin.

Kokoomuksen ehdotteluista huolimatta kyläkaupat ovat tilastojen valossa edelleen henkireikä sadoilletuhansille suomalaisille.

Lisäksi ne kirittävät Suomen ilmastotavoitteita. Alustavien laskelmien mukaan kyläkauppojen olemassaolo mahdollistaa tällä hetkellä jopa kymmenien miljoonien ajokilometrien ja tuhansien hiilidioksiditonnien säästämisen.

Harmi vain, että kyläkaupoissa asioivat ihmiset sattuvat asumaan harvaan asutulla maaseudulla, sillä ilmeisesti siellä asuvien ihmisten huolia ei tarvitse valtakunnan talousarviossa ottaa tosissaan huomioon.

Poliitikot perustelevat usein kyläkauppojen katoamista ja pikkukylien kuihtumista suomen kielen surkeimmilla sananparsilla ”kehitys kehittyy” ja ”ei tälle nyt oikein vain voi mitään”.

Täysin samoin perustein viivytellään toimia kasvavan eriarvoisuuden taklaamiseksi ja yhä kammottavampaan tilaan ajautuvan ympäristön suojelemiseksi.

Joku voisi ihan perustellusti joskus kysyä, että mihin ihmeeseen poliitikkoja sitten edes tarvitaan, jos ei asioiden korjaamiseen?

Sikäli kun minua on asiasta informoitu, ei poliittisille päättäjille ole myönnetty edelleenkään etuoikeutta defaitismiin, alistumiseen asioiden kulkuun.