8-vuotias Mirja Arajärvi toipui vaikeista vammoistaan sotasairaalassa, jossa häntä hoiti lääkintälotta Irja Varo. Kuva: Mirja Kosken perhealbumi
Pikkutytöt Varpu, Mirja ja Sirkka joutuivat Lapin partisaani-iskujen uhreiksi kesällä 1944
Varpu, Mirja ja Sirkka jäivät kesän 1944 partisaani-iskuissa henkiin mutta maksoivat kovan hinnan.Tilaajalle
Partisaanit piinasivat rajaseudun asukkaita läpi jatkosodan. Nämä hautajaiset pidettiin Suomussalmen Viiangissa, jossa kuoli 18 kyläläistä heinäkuussa 1943. Kuva: Sot.virk. Vilho Uomala ja U. Laukka / MuseovirastoLasten kohtalo sodassa särkee sydämen, ja lapsen viattomuuden rikkominen on sotarikoksista kauheimpia.
Näin ajattelee Markku Tasala, viime syksynä ilmestyneen Partisaanien sotavankina -kirjan (Into Kustannus) tekijä.
Sodankylässä syntynyt Tasala teki ensimmäisen lehtijuttunsa neuvostopartisaanien lappilaisista uhreista 1980-luvun lopulla.
”Olin kuullut tarinoita Lokan partisaani-iskusta. Kolmikymppisenä toimittajana halusin selvittää tarkemmin Lokan ja viikkoa aiemman Seitajärven iskun tapahtumia.”
Iskujen uhrit olivat enimmäkseen naisia ja lapsia.
Kun Tasala alkoi haastatella hengissä selvinneitä ja läheisensä menettäneitä, hän vähitellen kokosi materiaalia kirjaksi asti.
Siviiliväestön pelkoja lietsovien iskujen uhrit olivat enimmäkseen naisia ja lapsia. Silmittömän raakuuden kohteeksi joutui esimerkiksi koulun kellariin elävältä palanut perhe. Seitsenkuinen vauva tapettiin ottamalla jalasta kiinni ja lyömällä puunrunkoon.
Lukijan pitää välillä hengitellä syvään. Muistiin hiipii Butšan verilöyly neljä vuotta sitten. Ukrainan sota on usein ollut myös Tasalan mielessä.
”Kun lapsi joutuu päivittäin pelkäämään itsensä ja läheisten puolesta, se murtaa perusturvallisuuden ja jättää pysyvän muistijäljen.”
Kirjassaan Tasala kertoo muun muassa kolmen iskuissa henkiin jääneen mutta loppuiäkseen traumatisoituneen pikkutytön tarinan.
Savukosken Seitajärven kylän partisaanihyökkäyksessä 7.7.1944 Sirkka Ollila, 10, pääsi navetan lantaluukun kautta täpärästi pakoon. Kaksi hänen sisaruksistaan siepattiin partisaanien matkaan ja murhattiin kolmen päivän päästä.
”Seitajärven kauneimman tytön” Eliisi Ollilan ja hänen pikkuveljensä Valtteri Ollilan kohtalot varmistuivat lopullisesti vasta keväällä 2008. Heidän Sallan Kieroharjusta löytyneet jäännöksensä tunnistettiin Sirkalta otettujen dna-näytteiden perusteella.
Kirjassa kerrotaan myös Neuvostoliittoon vankina vietyjen suomalaisten sotilaiden vaiheista. Kuva: Into KustannusKahdeksanvuotias Mirja Arajärvi menetti Seitajärven iskussa molemmat vanhempansa ja viisi siskoaan. Hän itse jäi kuin ihmeen kaupalla eloon sen jälkeen, kun hänet oli lävistetty kahdesti partisaanin pistimellä.
Sammalien alle peitetyn verisen pikkutytön löysivät metsästä suomalaiset sotilaat. Mirja lennätettiin haavoittuneiden sotilaiden mukana Sallan Alakurttiin saksalaisten kenttäsairaalaan, jossa hänen henkensä pelastettiin leikkauksella.
Sairaalassa Mirjasta piti huolta lääkintälotta Irja Varo, joka myöhemmin toimitti orpotytön kasvatiksi enonsa perheeseen Laihialle.
Varpu Mannisen luultiin kuolleen Lokan verilöylyssä. 1990-luvun kuvassa hän on ikään kuin omalla haudallaan. Kuva: Markku TasalaKummallisin kohtalo oli Sodankylän Lokassa 15.7.1944 partisaaniosaston vangiksi ottamalla 9-vuotiaalla Varpu Mannisella.
Kaikki kylässä yllätetyt ja Luirojoen yli pakoon pyrkineet kyläläiset murhattiin tai yritettiin murhata. Vain Varpu siepattiin partisaanien matkaan.
Suomessa hänen luultiin kuolleen muiden mukana, koska talot oli poltettu.
Yleensä siviilivangit surmattiin ennen kuin osasto ylitti Neuvostoliiton rajan, mutta Varpu pidettiin hengissä, vaikka naispartisaanin Lokasta varastamilla korkokengillä kompuroinut pikkutyttö hidasti paluumatkaa.
Neuvostoliitossa Varpu joutui puoleksitoista vuodeksi lastenkotiin.
Yksi teoria on, että oppaana toiminut suomalainen loikkari puhui tämän puolesta. Osaston komentaja joutui tekemään esimiehelleen kirjallisen selvityksen, miksi Lokasta oli tuotu mukana vain yksi lapsivanki.
Neuvostoliitossa Varpu joutui puoleksitoista vuodeksi lastenkotiin, jossa häntä kohdeltiin melko hyvin. Takaisin Suomeen hänet päästettiin helmikuussa 1946.
Suurin tragedia alkoi oikeastaan vasta sitten. Varpu havaitsi, ettei voinut kertoa näkemästään tavalla, jonka kuulijat olisivat hyväksyneet. Niinpä hän vaikeni.
”Varpu vihasi partisaaneja, mutta hän ei voinut vihata ihmisiä, jotka pitivät hänestä huolta vieraassa maassa”, Tasala kertoo.
”Palattuaan hän ei saanut käsitellä kokemuksiaan turvallisen aikuisen kanssa. Missään vaiheessa hän ei myöntänyt omaa traumatisoitumistaan vaan vaati itseltään kohtuutonta vahvuutta.”
Varpu Manninen kuoli vuonna 2017.
Kun Sirkka Lakela vieraili 70-luvulla Leningradissa, hän etsi kaduilta tuttuja kasvonpiirteitä, siepattuja sisaruksiaan Eliisi ja Valtteri Ollilaa. Kuva: Markku TasalaSirkka Lakela, omaa sukua Ollila, perusti aikuisena tekstiilialan yrityksen. Vaikeiden kokemusten jälkeen hän säilytti elämänuskonsa, antoi partisaaneille anteeksi ja sai sielulleen rauhan.
Elämäntyönsä hoitoalalla tehnyt Mirja Arajärvi avioitui ja sai kaksi lasta. Vuonna 2022 kuolleen Mirja Kosken poika Jari Koski tuli Tasalan kirjan julkistamistilaisuuteen.
”Vaikka Koski oli opiskellut yliopistossa historiaa, silloinkaan nämä tapahtumat eivät olleet tulleet häntä vastaan,” Tasala kertoo poliittisesti arkaluonteisen historian tahallisesta unohtamisesta.
Itäisen Suomen suojattomiksi jätettyihin erämaakyliin terrori-iskuja tehneet partisaanit kertoivat paluuraporteissaan tuhonneensa ”varuskuntia” ja saivat sotasankarin maineen.
Neuvostoliitossa ja myöhemmin Venäjällä partisaanit olivat arvostettuja kunniakansalaisia, eikä tätä ole missään vaiheessa kyseenalaistettu.
”Toinen maailmansota on Suuri isänmaallinen sota, osa Venäjän kansallista myyttiä, josta keskusteleminen kielteisessä sävyssä on ollut mahdotonta. Erityisen mahdotonta se on ollut Putinin valtakaudella.”
”Suomeen tehdyt partisaani-iskut olivat sotien jälkeen pitkään tabu”, Markku Tasala sanoo. Kuva: Tuomo TasalaArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
