Lama-ajan erikoinen seuraus: Naapurit eivät aina soita virkavaltaa paikalle, jos asunnosta kuuluu avunhuutoja

Kalle Mäenpään kirja Poliisi: pahan ja pyhän äärellä kuvaa erilaisia kohtaamisia kuulusteluhuoneissa, rikotuissa kodeissa ja kiinniottokopeissa poliisin uran varrelta.

16 vuotta Porissa rikostutkijana työskennellyt Mäenpää vaihtoi poliisista papiksi. Nyt mies työskentelee pappina, terapeuttina ja projektipäällikkönä Länsi-Suomen Diakonissalaitoksella.

Kirjassa kuullaan kohtaamisia muun muassa seuraavien henkilöiden kanssa: päihderiippuvuudesta toipunut entinen saatananpalvoja, kehitysvammaista lastaan rakastava äiti, viinan ja väkivallan keskellä kasvanut pieni lapsi.

Kirja saa kovettuneimmankin liikuttumaan. Tämä ex-poliisi saattoi muuttaa monen ihmisen elämän vain parilla empaattisella sanalla.

Mäenpää kertoo myös työssään näkemistään ihmeistä. Eräs lapsi oli pudonnut korkealta kerrostalon ikkunasta asfaltille. Pojan selviytyminen ilman vammoja hämmensi jopa lääkäriä, tämäkin kuvaili sen olleen ihme.

Teoksesta piirtyy kuva, miten 1990-luvun lama jätti hyytävän jälkensä perheisiin ja sai monen käyttämään liikaa alkoholia. Laman jälkeen kodit olivat Mäenpään mukaan yksinäisyyden kehtoja, joissa itku ja avunhuudot olivat niin arkipäivää, etteivät naapurit soittaneet aina edes apua paikalle.

”Hitaasti kuolevissa perheissä asui lapsia, jotka eivät unelmoineet rantalomasta Kreikassa tai eläinlääkärin ammatista. He haaveilivat, että äiti pitäisi kädestä ja kampaisi hiukset, että olisi isä, joka veisi leikkipuistoon.”

Nykyään näissä kehdoissa kasvaa älypuhelimien kasvattamia lapsia.

Kirja on toisaalta hauskakin kasvutarina poliisiksi. Mäenpään mukaan poliisikoulutus oli hänen aikanaan puolisotilaallista.

Tunneilla oli läsnäolopakko, ja rikkeistä seurasi kurinpidollisia toimenpiteitä, yleensä nuhteita tai varoituksina. Mäenpää kertoo kirjassaan myös hengellisestä heräämisestään.

Kerronta kuvailee liikuttavan värikkäästi suomalaisten elämänpolkuja, vähemmän tekstissä voisi olla kuitenkin vastakohtaisia sanoja, kuten valo, pimeä, hyvä ja paha.

Kiitettävää kerronnassa on elämänviisauksien viljely, esimerkiksi: ”Tuska voi olla toivon kasvumaata. Siitä voi versota voimaa.”

Kirja on tarkoitettu esimerkiksi kaikille epäonnistuneille, koulukiusatuille, heikoille, vanhuksille ja yksinäisille – siis kaikille, jotka ovat jollain tavalla rikki.

Omasta mielestäni teos on hyvää luettavaa etenkin päättäjille, viranomaisille ja tutkijoille, jotta he voisivat ymmärtää, millaisen todellisuuden keskellä iso osa suomalaisista elää.