Isoisotäti Matilda käänsi Tiinan elämän suunnan – historiallinen romaani sai alkusysäyksen tanhuryhmästä ja postikorteista

Yli-Salmen tilalla Mäntsälässä isäntä totesi 1900-luvun alkuvuosina, että talossa alkaa olla liikaa elätettäviä. Lähtöpassit sai isännän naimaton 25-vuotias sisar Matilda Salmi.

Tämä sai Matildan veren kiehumaan siinä määrin, että suvun tarinoiden mukaan hän ei enää jalallaan astunut lapsuudenkotiinsa.

Otetaanpa pikakelaus vuoteen 2017. Tuolloin Matilda Salmen veljenpojanpojantytär, äidinkielenopettaja Tiina Salmi-Carlson ohjasi kansantanssiryhmää Mäntsälässä. Eräs tanhuaja toi Salmi-Carlsonille kasan vintiltä löytämiään postikortteja.

Kortit oli lähetetty tanhuajan talossa aikoinaan asuneelle Tyynelle, ja niiden lähettäjä Matilda Salmi. Tiina Salmi-Carlson tiesi isoisotädistään Matildasta sen verran, että tämä oli lähtenyt veljensä mahtikäskyn jälkeen Helsinkiin, mutta palannut vanhoilla päivillään Mäntsälään.

”Hän eli vaatimattomasti ja köyhyydessä, mutta ylpeänä. Sukulaiset eivät kuitenkaan tienneet edes hänen hautapaikkaansa”, Tiina Salmi-Carlson kuvailee.

Kilpijärven rannat ovat Tiina Salmi-Carlsonille tuttuja jo lapsuudesta. Aikuisiällä hän paluumuutti juurilleen. Kuva: Kimmo Haimi

Isoisotädin täyteen kirjoittamat, kirjemäiset postikortit olivat kiinnostavaa luettavaa, mutta ei Tiina Salmi-Carlson sentään arvannut, että kortit johtaisivat hänet lopulta kirjailijaksi.

Romaanin alkusysäys tapahtui muutamaa vuotta korttien löytymisen jälkeen Helsingin kaupunginarkistossa, jossa Salmi-Carlson etsi mikrofilmiltä tiedonjyviä sukulaisnaisensa liikkeistä. Etsintä kannatti, sillä Matilda Petronella Salmesta todellakin löytyi arkistoituja jälkiä.

Vuosien 1906 ja 1917 välillä Matildalla oli ollut monta osoitetta, mutta viimeiseksi jääneen osoitteen kohdalla luki, että henkilö oli karannut. Olikohan Matilda karannut huonosta palveluspaikasta, Salmi-Carlson alkoi pohtia.

Hänen päässään kehkeytyi kaksi fiktiivistä kohtausta, joissa Matilda keskustelee eri henkilöiden kanssa. Samaiset kohtaukset alkoivat jalostua kokonaiseksi romaanikäsikirjoitukseksi keväällä 2021, kun Salmi-Carlson oli vuorotteluvapaalla opettajan työstään.

Jo varhaisessa vaiheessa tosielämän Matilda ja romaanihenkilö-Matilda eriytyivät, sillä Salmi-Carlson ei halunnut kirjoittaa elämäkertaa, vaan mahdollisen elämän todelliselle henkilölle, josta ei tiedetty juuri mitään.

Historiallisen romaanin kirjoittaminen vaatii valtavasti taustatyötä, ja Matilda-romaanin tapauksessa tämä tarkoitti muun muassa perehtymistä vuosisadan takaiseen talonpoikaiselämään, vuodenkiertoon ja maanviljelystekniikoihin.

Tarinat ovat aina olleet Salmi-Carlsonille tärkeitä. Tavallisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työn lisäksi hän on ohjannut koulussa myös ilmaisutaitoa.

Kirjallisuutta hän lukee melkein laidasta laitaan, mutta kotimaisista klassikoista erityisesti Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät ja Maria Jotunin Huojuva talo tarjoavat Salmi-Carlsonille ammennettavaa jokaisella lukukerralla. He ovat kirjailijoita, jotka Salmi-Carlsonin mukaan sanovat paljon sanomatta paljon.

”Matildassa on Niskavuoren Hetaa ja Loviisaa sekä myös Huojuvan talon Leaa.”

Salmi-Carlson ei silti koskaan ollut ajatellut kirjoittavansa itse kokonaista proosateosta.

”Ei käynyt mielessäkään, että minulla olisi aikaa tai kykyä sellaiseen urakkaan.”

Elinikäinen rakkaus tarinoihin oli kuitenkin vähintään alitajuisesti koulinut Salmi-Carlsonia kohti kirjailijuutta. Useat henkilöt kuitenkin kannustivat häntä lähettämään käsikirjoituksen kustantajalle, ja rohkaisua tuli myös puolisolta sekä parilta ystävältä ja tuttavalta, jotka lukivat käsikirjoituksen.

Lopulta Salmi-Carlson rohkaistui lähettämään tekstinsä kustantajille, ja se kannatti, sillä Docendo vastasi parissa viikossa.

Tästä alkoi käsikirjoituksen jumppaaminen yhdessä kustannustoimittajan kanssa, ja se olikin lopulta sen verran aikaavievää puuhaa, että Salmi-Carlson jäi virkavapaalle kahdeksi kevätlukukaudeksi. Teos näki päivänvalon keväällä 2025.

Salmi-Carlsonin kirjailijanura ei ole jäämässä tähän, sillä Matildan aloittama tarina on saamassa jatkoa. Sarjan toinen osa on tekeillä, ja Salmi-Carlson paljastaa siitä sen verran, että kakkososassa pääosan saa eräs Matildassakin esiintyvä hahmo.

Päivätyön ja kirjoittamisen yhdistäminen on osoittautunut ajankäytön kannalta sellaiseksi palapeliksi, että Salmi-Carlson siirtyy koulujen alkaessa opettamaan helsinkiläiseen Konepajan aikuislukioon, jossa hän alkaa tehdä nelipäiväistä työviikkoa.

Esikoisromaanin kirjoittaminen sai Tiina Salmi-Carlsonin pohtimaan, kenet meistä muistetaan kuoleman jälkeen, millä perusteilla ja kuinka kauan. Kuva: Kimmo Haimi

Vaikka Tiina Salmi-Carlsonin päivätyö on Helsingissä, koti ja juuret ovat syvällä Mäntsälän mullassa. Mäntsälä on Helsingistä koilliseen sijaitseva, vähän yli 20 000 asukkaan kunta Uudellamaalla.

Salmi-Carlson asuu parinsadan metrin päässä lapsuudenkodistaan, eli Kilpiniemen tilasta, joka puolestaan lohkaistiin aikoinaan isoisälle kantatilasta.

Vaikka Salmi-Carlson kasvoi maatilan tyttönä, hänelle oli aina selvää, että hänen uransa on muualla kuin maataloudessa. Hän on iloinen, että voi osallistua suomalaiseen maatalouteen sillä tavalla, että vuokraa tilan peltoja pikkuserkulleen, joka viljelee niitä.

Edesmenneen sukulaistädin elämänvaiheiden penkominen on saanut Tiina Salmi-Carlsonin pohtimaan sukupolvien ketjuja ja sitä, kenet meistä muistetaan kuoleman jälkeenkin.

Hän antaa esimerkin: sukulaiset eivät tienneet Matilda Salmen haudan sijaintia, mutta Salmi-Carlson sai sen selville yhdellä soitolla paikalliseen kirkkoherranvirastoon. Isoisotädin haudan paikalla oli kuitenkin uusi hautakivi, sillä kukaan ei ollut pitänyt huolta Matildan haudasta, ja paikka oli myyty eteenpäin.

”Matilda eli täyden elämän, mutta merkit hänestä katosivat nopeasti”, Salmi-Carlson kuvailee.

Salmi-Carlson korostaa, ettei hän ole tuomitsemassa ketään, kaikkein vähiten sata vuotta sitten aivan erilaisessa maailmassa eläneitä ihmisiä. Enemmänkin unohtaminen ja unohtuminen ovat herättäneet hänessä oivalluksen siitä, että ihmisen muistaminen vaatii jälkipolvilta vaivannäköä.

”Jos näkee vaikka oman sukunsa vanhoja valokuvia, kuinka monta henkilöä tunnistaa, jos kuvissa ei ole nimiä? Ja vaikka itse vielä tunnistaisi heidät, tunnistaako seuraava saati sitä seuraava polvi heidät?”