Ruoka oli keskiajalla niin arvostettua, että se riitti palkaksi – henkirievun säilyminen seuraavaan satokauteen ei ollut itsestään selvää

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanoista ”keskiaikaisen linnan ruokapöytä”? Kenties muhkeita lihavateja?

Keskiajan linnoissa tällainen näky oli toki mahdollinen, muttei tavanomainen. Suomalaisten keskiaikaisten linnojen elämänmenoa ruuan näkökulmasta avaa Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksen väitöskirjatutkija, kirjailija Elise Pihlajaniemi.

Ensinnäkin on todettava, että Suomen keskiajan tutkimisessa on aina omat kommervenkkinsä, sillä Ruotsin silloiseen itämaahan, eli nykyisen Suomen alueeseen, liittyvää kirjallista aineistoa on vain niukasti. Ruuan tutkimiseen lisähaastetta tuo se, että ruoka on tarkoitettu kertakäyttöhyödykkeeksi, josta ei yleensä jää mitään jälkiä.

Suomen keskiaikaisten linnojen ruokahuollosta parhaiten ovat säilyneet voudintilit aivan keskiajan lopulta 1500-luvulta. Niihin on kirjattu pedantisti ylös muun muassa, että Juhana-herttuan hoviin Turun linnaan 1560-luvulla tuotiin 17 000 kananmunaa vuodessa.

Pelkällä numerotiedolla ei kuitenkaan tee paljoa, jos sitä ei pysty laittamaan asiayhteyteen tai vertaamaan mihinkään, Pihlajaniemi kuvailee. Pelkät voudintilit eivät siis esimerkiksi kerro, miten kyseinen munakuorma jaettiin linnan eri sosiaaliryhmien välillä ja mitä munista valmistettiin.

Keskiajalla jokaisen oli syytä tietää Jumalan määräämä paikkansa, eikä linna tehnyt poikkeusta tässä ihmisten luokittelussa. Koko linnan väki ei syönyt läheskään samoja ruokia.

Kun siis tutkitaan Suomen keskiaikaisen linnojen ruoka-asioita, harvojen kirjallisten lähteiden lisäksi tarvitaan tulkintaa muista lähteistä, Pihlajaniemi kertoo. Ruotsalaisia ja keskieurooppalaisia aineistoja on mahdollista soveltaa Suomen oloihin, samoin kuin esimerkiksi 1700-luvulla julkaistuja keittokirjoja.

”Kaikenlaista sälälähdettä pitää siis meillä käydä läpi paljon enemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa, jossa kirjallisia lähteitä on säilynyt paljon enemmän”, Pihlajaniemi sanoo.

Tällainen aineistojen soveltaminen Suomen oloihin saattaa kuitenkin kuulostaa samalta kuin se, että nykysuomalaisten ruokailutottumuksia tutkittaisiin haastattelemalla ranskalaisia henkilöitä. Pihlajaniemi kuitenkin huomauttaa, että keskiajalla herrat ja voudit söivät hyvin samankaltaista ruokaa ympäri Euroopan, pienellä paikallisella twistillä toki.

Ruokavalioiden samankaltaisuutta selittävää erityisesti katolinen kirkko, jonka lukuisat paastopäivät ja muut ruokaan liittyvät säännöt ohjasivat ruokailutottumuksia.

Myös keskiajan ihmiskäsityksellä oli vaikutuksensa, sillä esimerkiksi kaikkein raskainta liharuokaa pidettiin vain ylhäisille sopivana, eikä tavallisten alasäätyisten tallaajien ruuansulatuksen katsottu kestävän lihapatojen antimia.

Kalaa ylipäätään syötiin keskiajalla paljon juuri lukuisten paastopäivien vuoksi.

Paasto ei tarkoittanut syömättömyyttä tai vedellä ja leivällä olemista, vaan lähinnä lihatuotteista pidättäytymistä. Hurskaimmat saattoivat toki pidättäytyä kaikista eläinkunnan tuotteista.

”Keskiajalta on säilynyt jopa mantelista valmistetun juustonkorvikkeen ohje, joka kuulostaa nykyajan vegaaniruualta”, Pihlajaniemi kuvailee.

Keskiajalla palkaksi saattoi hyvin riittää ylöspito majoituksen ja muonan muodossa. Arkistokuvan henkilö ei liity juttuun. Kuva: Markku Vuorikari

Nykyihmisen näkökulmasta saattaa tuntua kohtuuttomalta, että linnan palvelusväki sai 12–14 tunnin työpäivistä palkakseen ylöspidon linnassa. Keskiajan ihmiselle oli kuitenkin valtava etu, että sai katon päänsä päälle ja ruokaa säännöllisesti, Pihlajaniemi kertoo.

”Edes isossa talonpoikaistalossa ei ollut varmaa, että henkiriepu säilyy seuraavaan satokauteen asti.”

Nykyajan ruokaisan runsaudensarven äärellä ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten valtava urakka ruuanlaitto oli aikana ennen elintarviketeollisuutta, sähköllä toimivia kodinkoneita ja juoksevaa vettä. Monen koko työpanos kului päivästä toiseen ruuan parissa, ja ruoka oli arvostettua, Pihlajaniemi kertoo.

Keskiajan ruokaan liittyviä aineistoja tulkittaessa pitää olla tarkkana, ettei vahingossa tule tulkinneeksi asioita nykypäivän linssien läpi.

Pihlajaniemi antaa esimerkin: makean ruuan resepti ei automaattisesti tarkoittanut jälkiruokaa, vaan suolaisia ja makeita ruokalajeja oli paremmissa pöydissä iloisesti sekaisin.

Keskiajalla ruokavalio oli ylipäätään makeampi kuin uuden ajan ensimmäisinä vuosisatoina, Pihlajaniemi kertoo. Yksi syy tähän piilee niinkin erikoisessa asiassa kuin luostarien alasajossa.

”Luostarit tarvitsivat valtavia määriä mehiläisvahaa kynttilöihin, ja vahan sivutuotteena syntyi hunajaa, jolla ruokiin saatiin makeutta”, Pihlajaniemi sanoo.