Tiesitkö, että kansalliseläimemme virallinen nimi oli alun perin kiertoilmaus – tällaista on karhun salattu elämä

Karhunpoikasten elämä lähtee käyntiin talvipesässä alkuvuonna. Keväällä ne jättävät pesän ja lähtevät tutustumaan ympäröivään maailmaan.

Poikaset viettävät ensimmäisen kesänsä emonsa kanssa, joka suojelee niitä ja opettaa selviytymistaitoja.

Pennut pysyttelevät emon lähellä ja oppivat etsimään ravintoa, kuten marjoja ja pikkueläimiä. Emon mukana voi olla sekä saman että edellisen vuoden pentuja.

Vieraat uroskarhut ovat uhka pennuille. Jos kiimainen uros ei tunnista pentuja omakseen, se saattaa surmata ne päästäkseen parittelemaan naaraan kanssa ja varmistaakseen omien geeniensä periytymisen.

Kun sen pentuna oppii, niin vanhana sitten taitaa. Karhut kiipeävät halutessaan yllättävän ketterästi puuhun. Kuva: Juho Rahkonen

Kesän aikana pennut kasvavat ja vahvistuvat, ja emo opettaa niitä metsästämään ja selviytymään itsenäisesti. Syksyllä ne valmistautuvat talviuneen keräämällä rasvavarastoja.

Joskus erauspennut eli emon vieroittamat ylivuotiset, mutta alle kaksivuotiaat pennut, jäävät vielä emon hoiviin ja koko pesue saattaa nukkua talviunensa samassa pesässä.

Tärkeä osa karhunpoikasten elämää on sosiaalisten siteiden vahvistaminen, mikä tapahtuu painimalla ja leikkimällä.

Pääsin kuvaamaan karhunpoikasten ensimmäisen kesän temmellystä vuosi sitten itärajan pinnassa Suomussalmen Martinselkosessa, missä karhuja on houkuteltu ruualla kojujen läheisyyteen jo vuosikymmenten ajan.

Pennut painivat alati keskenään, pyörivät sykkyrässä ja heittelevät toisiaan varvikkoon. Yksi ottaa jopa mukavan näköisen istuma-asennon ja leikkii maasta löytyneellä luunpalasella kuin lapsi lelullaan.

Pennut painivat alati keskenään, pyörivät sykkyrässä ja heittelevät toisiaan varvikkoon.  Kuva: Juho Rahkonen

Kansalliseläimemme karhu on monipuolinen ja ketterä otus. Se pystyy käyttämään eturaajojaan tehokkaasti saalistuksessa ja liikkumisessa. Se osaa myös uida ja kiivetä puihin.

Sortumatta sen enempää eläinten inhimillistämiseen tai mystifioimiseen on helppo ymmärtää, miksi entisajan Suomessa karhu oli pelätty ja kunnioitettu olento, jonka nimeä ei saanut lausua.

Suomalaiset, samoin kuin monet Siperian ja Pohjois-Amerikan kansat, nimittivät karhua isoisäksi tai kantaisäksi.

Jopa itse karhu on kiertoilmaus, joka tulee sanasta karhea ja viittaa karhun karheaan turkkiin. Otso-sana on vanhaa perua, kun taas kontio on itämurteiden ilmaus ja tulee verbistä kontata.

Karhu nousee usein kahdelle jalalle nähdäkseen korkeammalle tai ottaakseen vainua. Karhun pyöreät kasvot ja ilmeikkäät, tuijottavat silmät muistuttavat ihmisen naamaa.

Ihmisen tavoin karhu on kanta-astuja. Karhun pyöreä jalanjälki varpaineen on kuin suurikokoisen vauvan jättämä. Olemme sekasyöjiä, joille maittavat niin marjat ja sienet kuin kala ja lihakin.

Karhunpoikasten ensimmäinen kesä menee nopeasti, ja sinä aikana on opittava monia taitoja.

Viattomalta vaikuttava temmellyskin on valmistautumista pian edessä olevan aikuiselämän haasteisiin, kun pikkupörröstä kasvaa hurja peto.