Dinosaurusten perillisiin voi törmätä vaikka omalla takapihallaan — nämä piirteet yhdistävät lintuja ja hirmuliskoja

Kotini räystään alta, hirsisalvoksen kulmasta kuuluu hentoa sirkutusta. Nostan tikapuut seinälle ja kiipeän katsomaan.

Hirren päässä on kuppimainen pesä, jonka pohjalla köllöttää pari pikkuruista räkättirastaan poikasta. Nappaan kiireesti pari kuvaa ja poistun häiritsemästä.

Näistä olennoista näkee, että linnut ovat dinosaurusten sukua. Lintujen ominaiset piirteet, kuten nokka, höyhenpeite ja jalkojen rakenne, yhdistävät ne nimenomaan kahdella jalalla liikkuneisiin dinosauruksiin.

Fossiililöytöjen perusteella on päätelty, että nykyisten lintujen esivanhemmat selvisivät 66 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneesta dinosaurusten joukkosukupuutosta.

Jo jura- ja liitukaudella eläneillä liskolinnuilla tiedetään olleen höyhenpeite, joten dinosaurusten kehittyminen linnuiksi on tapahtunut pitkän ajan kuluessa.

Punakylkirastaan poikasilla on asiaa. Kuva: Juho Rahkonen

Linnuilla on niiden kuoriutuessa tai niille kasvaa heti kuoriutumisen jälkeen untuvapitee. Untuva on höyhen, joka on pehmeämpi kuin varsinainen höyhen tai sulka.

Untuva on luonnonmateriaali, joka tunnetaan erinomaisesta lämmöneristyskyvystään. Samalla se on myös kevyt ja hengittävä.

Vuorokauden ikäisiä kananpoikia kutsutaan untuvikoiksi. Arkikielessä untuvikolla voidaan tarkoittaa myös aloittelijaa.

Monien varpuslintujen, kuten rastaiden ja tiaisten poikaset kuoriutuvat sokeina ja avuttomina. Ne ovat pitkään emojen ruokinnan varassa.

Varpuslintujen pesäpoikasilla on paljaan ihon peitteenä jonkin verran höyheniä, jotka törröttävät putkimaisista tupeista. Poikaset lähtevät pesästä jo ennen kuin ne ovat lentotaitoisia.

Kahlaajalintuja sekä lokki-, sorsa- ja kanalintuja kutsutaan pesäjättöisiksi. Heti kuoriuduttuaan niiden poikaset ovat untuvapeitteisiä ja kykenevät liikkumaan hajallaan maastossa, jolloin ne ovat paremmin turvassa saalistajilta kuin avoimessa pesässä.

Alku- ja keskikesällä saattaakin metsäretkellä törmätä esimerkiksi pyyperheeseen, jonka poikaset vilistävät mustikanvarpujen kätköissä.

Monet vesilinnut, kuten telkkä ja koskelot, joutuvat heti pikkuisina sananmukaisesti syvään päätyyn, kun ne seurailevat emojaan koskien kuohuihin.

Isokoskelon poikaset hyppäävät heti syvään päätyyn. Kuva: Juho Rahkonen