Karjalan kannaksella koko vuoden 1918 sisällissota ja siihen johtaneet tapahtumat henkilöityivät vahvasti yhteen mieheen, pahamaiseen Heikki Kaljuseen.
Hän nousi täydestä tuntemattomuudesta Kannasta pelon vallassa pitäneeksi punapäälliköksi marraskuun 1917 yleislakosta lähtien.
Toimittaja Antti Rämänen on tutkinut sisällissodan tapahtumia Kannaksen huvilaseudulla historiateoksessaan Rikottu rajamaa (Atena) ja Ylelle tekemässään radiosarjassa.
Rämäsen mielestä Kaljusta voi kutsua punaisen puolen pahimmaksi murhamieheksi. Toki kokonaisuudessa punaisen terrorin uhriluvut olivat isompia esimerkiksi Toijalassa ja Kouvolassa.
”En ole löytänyt toista vastaavaa yksittäistä hahmoa sisällissodan punaiselta puolelta, sillä Kaljunen teki myös omakätisesti teloituksia.”
Rämänen arvioi, että Kaljunen tappoi itse noin 5–10 ihmistä, ja oli päättämässä kymmenistä muista surmatöistä. Osa punaisten teloituksista laitettiin myös syyttä näkyvän hahmon piikkiin.
”Muistitiedon mukaan Kaljunen olisi rehennellyt, että hänen pistoolistaan oli saanut tuomionsa jo yhdeksän miestä.”
”En ole löytänyt toista vastaavaa yksittäistä hahmoa sisällissodan punaiselta puolelta, sillä Kaljunen teki myös omakätisesti teloituksia.” Antti Rämänen
Heikki Kaljunen syntyi Sortavalan maalaiskunnassa 1893.
”Kaljunen oli lähtöisin kohtuullisen hyvin toimeentulevasta perheestä, koska pystyi kouluttautumaan satulasepäksi ja verhoilijaksi”, Rämänen sanoo.
Nuori mies harrasti teatteria, urheilua ja nuorisoseuratoimintaa. Rämänen tuo esiin kiinnostavan yksityiskohdan punapäälliköiden taustasta. Moni heistä oli Kaljusen tavoin entinen harrastajanäyttelijä.
Venäjän armeijassa luutnanttina Japanin sotaan osallistunut Ali Aaltonen oli harvoja perusteellisemman sotilaskoulutuksen saaneita punaisten johtajia.
”Punaisten miehistö valitsi itse johtajansa. Se joka pystyi parhaiten esittämään sotilasjohtajaa, valittiin yleensä tehtävään. Tämä oli varmaan Kaljusenkin ylenemisväylä”, Rämänen sanoo.
Kaljuseen liittyy paljon tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Miehen kerrottiin ansainneen rahaa sirkuksen tarkka-ampujana ja olleen rikkaan naisen elättinä Pietarissa.
Heikki Kaljuselle ei ollut 24-vuotiaana tullut merkittävää roolia työväenliikkeessä. Hän työskenteli tehtaassa Pietarin lähistöllä Duprovkassa ainakin vuonna 1916 ja tuli sieltä Viipuriin vallankumousvuonna 1917.
Rämäsen mukaan Kaljunen sai todennäköisesti punaisen tartunnan Pietarin radikaalista tehdasyhteisöstä.
”Kaljunen ei osallistunut Suomeen tullessaan työväen yhdistystoimintaan tai puoluepoliittiseen toimintaan. Kun Viipuriin perustettiin punakaartia heinäkuussa 1917, hän sai paikan vain huvitoimikunnasta”, Rämänen kertoo.
Suurlakkoviikko marraskuussa 1917 muutti tilanteen. Kaljusen parin sadan miehen lentävä osasto otti omavaltaisesti vetovastuun Kannaksen terrorisoinnista.
”Viimeistään siinä kohtaa havaittiin, että Kaljunen on aika tehokas henkilö valkoisten vastarinnan estämisessä”, Rämänen sanoo.
20. marraskuuta Kaljusen joukko piinasi rautatieasemalla vangiksi ottamiaan Pyhäjärven suojeluskuntalaisia. Kenraali aloitti leikkinsä suojeluskuntaa johtaneen Jalmari Pusan hengellä.
”Ampumisen sijaan hän käski miestensä ruhjoa Pusaa pistimillä, ja jatkoi seuraavana päivänä kidutustaan ammuskelemalla tämän päänahkaa hipoen”, Rikottu rajamaa -kirjassa kerrotaan.
Eräs näytös ajoittui Suomen itsenäisyysjulistuksen aattopäivään 5. joulukuuta. Kaljunen piinasi Ala-Vuoksella Enson tehtaan konttoripäällikköä ja työnjohtajaa seisottaen näitä kädet ylhäällä, kaataen niskaan kylmää vettä ja uhaten ampumisella.
Viipurissa sisällissodan alettua Heikki Kaljusen ensimmäiseksi uhriksi joutui ylioppilas Petter Siili. Terijoen asemalla hän ampui kaksi rautatieläistä, Yrjö Laitisen ja Fritz Niemannin, joiden kotoa löytyi kivääreitä, räjähteitä ja ampumatarvikkeita.
Kannaksen punaisen terrorin surmista varsin suuri osa oli yhdistettävissä Heikki Kaljuseen. Miehen sisällissodan ajan hätkähdyttävin teko tapahtui Terijoella 13. helmikuuta.
Koiviston punakaartilaiset olivat ottaneet vangikseen parikymmentä suojeluskuntayhteyksistä epäiltyä porvaria. Kaljunen aloitti kuuden miehen kuulustelut.
”Opettaja Emil Louhelainen uskalsi uhmata Kaljusta vielä sen jälkeen, kun tämä oli raapaissut luodeillaan hänen päänahkaansa ja korvaansa. Neljännestä laukauksesta mies jäi hiipuvan korinan myötä lattialle”, Rämänen kertoo.
Kauppiaan pojasta Arvo Mannosesta Kaljunen väitti kuulleensa, että tämä oli ”kaikkein pahin lahtaripäällikkö”. Kun Kaljunen ei saanut mieheltä tietoja suojeluskunnasta, hän ampui Mannosen.
Tästä raivostunut sahan toimitusjohtaja Viktor Ivaska yritti käydä käsiksi ”kurjaksi pyöveliksi ja saatanalliseksi pedoksi” sättimäänsä Kaljuseen. Punapäällikkö lopetti miehen lähestymisen useilla laukauksilla.
Heikki Kaljunen esiintyi mielellään punaisten sankarihautajaisissa. Hän pukeutui kenraalin univormuun, leveisiin pussihousuihin ja puhtaanvalkoiseen korkeaan karvahattuun.
”Kaljunen oli teatraalinen hahmo, ja sankarihautajaiset olivat hänen show'nsa. Hän asteli haudan yli lankkujen päällä ja siunasi avoimissa arkuissa makaavat vainajat miekallaan. Surevia omaisia touhu ihmetytti”, Rämänen kertoo.
Antti Rämäsen mukaan Heikki Kaljusen raakalaismaisuuteen näyttää liittyneen helposti kuohahtava veri. Toisaalta hän säästi valtaosan vangituista ja valikoi uhrinsa.
Ankarimman rangaistuksen saivat suojeluskuntien nokkamiehet ja sabotaaseista epäillyt.
”Kaljunen vaikuttaa sadistiselta hahmolta, mutta hänen toimintansa oli äärimmäisen tehokasta. Kuulusteluissa hän ampui ihmisiä korvan vierestä ja päänahkaa raapien, mikä kitki tuloksellisesti sabotaasia”, Rämänen sanoo.
Pelosta tuli kätevä keino hallita rintamalinjan taakse jääneitä asukkaita, mutta samalla se kasvatti heissä katkeruutta. Punaiset surmasivat Kannaksen alueella hieman yli 50 ihmistä taistelujen ulkopuolella.
Punaisten omissa riveissä Kaljusta pidettiin liian omavaltaisena ja arvaamattomana henkilönä. Toisaalta monet miehet luottivat häneen.
”Kaljunen oli Viipurin piirin alaisuudessa, mutta todellisuudessa hän kävi omaa sotansa itäisellä rintamaosalla. Sodan loppuvaiheessa välit menivät kokonaan poikki, ja Viipurin piiriesikunnan päällikkö Oskar Rantala vankitutti Kaljusen hetkeksi aikaa.”
Useat Kaljusen rikoksista lankesivat tavallisten rivikaartilaisten maksettavaksi sodan päätyttyä. Ilman Kaljusta valkoisten kosto olisi voinut jäädä Kannaksella miedommaksi, Antti Rämänen pohtii.
”Hän kylvi kauhua ja pelkoa seudulle. Myös mielivaltaiset teloitukset kasvattivat kostomielialaa. Heikki Kaljunen kelpasi hyvin vapaussotakirjallisuuteen punaisena hirviönä.”
”Opettaja Emil Louhelainen uskalsi uhmata Kaljusta vielä sen jälkeen, kun tämä oli raapaissut luodeillaan hänen päänahkaansa ja korvaansa.” Antti Rämänen
Valkoisten voiton jälkeen Karjalan kannaksella surmattiin huhti–toukokuussa heti taisteluiden jälkeen tai kokonaan niiden ulkopuolella 700–800 paikkakuntalaista.
Heikki Kaljunen pääsi pakenemaan haavoittuneena panssarijunalla viime tipassa Neuvosto-Venäjän puolelle huhtikuussa 1918. Sairaalasta päästyään punapäällikkö osallistui Venäjän kansalaissotaan ja otti Neuvostoliiton kansalaisuuden.
Kaljusen vaiheista itärajan takana tiedetään varsin vähän. Hän johti suksitehdasta Moskovan lähellä ja perusti ilmeisesti perheen.
Arkistodokumentissa hänen persoonaansa kuvaillaan näin: ”Todella energinen, tehnyt jonkin verran keksintöjä. On suuri taipumus liioitella.”
Kuten monet muut suomalaiset punapakolaiset, myös Kaljunen kohtasi loppunsa Stalinin vainoissa 1930-luvulla. Hänet pidätettiin ilmeisesti vuonna 1938, ja hän katosi Neuvostoliiton suureen lihamyllyyn.
Antti Rämänen pohtii, oliko Heikki Kaljunen persoonaltaan psyykkisesti sairas.
”Hän oli valmis julmiin tekoihin ja jatkoi toimintaansa useamman kuukauden ajan. Toisaalta Kaljusen elämä Venäjällä kuulostaa aika tavalliselta. Hänellä ei ollut mitään isoa roolia esimerkiksi puna-armeijassa.”
Rämäsen mukaan on yhä arvoitus, mikä teki Sortavalan satulasepästä punaisen hirmuvallan ruumiillistuman.
