Harjun tilalla Kouvolan Enäjärvellä oli eletty niin kuin maatiloilla perinteisesti: oli peltoviljelyä, metsätaloutta ja sikala. Lomaa isäntäväki Esko ja Eija Sorsa piti aina heinäkuussa kaksi viikkoa, jonka he viettivät mökillään Outokummussa. Tuolla reissulla he ostivat joka kerta kotiin viemisiksi kilokaupalla valkosipulia, jota Eijan ystävä Pohjois-Karjalassa viljeli.
Syntyi ajatus, että kai valkosipulia voisi viljellä itsekin. Mutta koska Esko ei ole yhtään ”kasvimaaihmisiä”, niin päätettiin saman tien istuttaa niin paljon, että sipulia saa myyntiinkin.
”Jotenkin lähtee hommat aina lapasesta. Mutta kolme vuotta vähintään ajateltiin katsoa”, Esko kertaa valkosipuliuran alkua.
Oli vuosi 2017. Sorsat istuttivat maahan kahta eri lajiketta, Germidour- ja Sabagold-talvivalkosipuleita, joita tuodaan Suomeen Ranskasta.
Valkosipuli on konstikas kasvatettava, mutta kolmeen vuoteen osui yksi hyvä vuosi, joten Sorsat jatkoivat viljelyä. Valkosipuliala on seitsemän vuoden aikana vaihdellut puolestatoista kahteen ja puoleen hehtaariin.
”Välillä ei tule mitään, välillä tulee toivon mukaan muutama tuhat kiloa. Vaikka emme ole luomussa, niin emme käytä kasvinsuojeluaineita, vaan yritämme selvitä pelkällä koneellisella harauksella”, Esko kertoo.
Sorsat ovat kokeilleet sipulien istuttamista sekä syksyllä että keväällä, ja on käynyt niinkin, että keväällä istutetut ovat lähteneet kasvamaan vasta seuraavana keväänä.
Kun kasvatuksen saa onnistumaan, tuloksena on monien himoitsemaa kotimaista herkkua, jonka hintakin on eri kuin ulkomailta tuodun.
Harjun tilalla oli yhdistelmäsikala vielä kevääseen 2020 asti.
”Kun sikalan lopettamispäätös tehtiin, se oli iso helpotuksen huokaus. Lapsetkin sanoivat, että nyt te voitte pitää lomaakin. Siihen asti sikala oli aina tehty ensin, ja sinne joutui lähtemään lomaltakin, jos tuli jotain ongelmaa”, Sorsat huokaavat.
Viimeinen sika lähti pääsiäisenä, ja suunnitelmissa oli, että nyt ruvetaan matkustelemaan ja nauttimaan. Juuri silloin iski korona ja koko Suomi meni kiinni.
Eija oli tehnyt pitopalveluhommia, ja ne loppuivat kokonaan. Eskolle riitti töitä pellolla ja metsässä. Mökit menivät vuosivuokralle.
Mutta sipulinviljely jatkui. Koitti myös ensimmäinen loma Outokummun mökillä heinäkuussa, kun lomittajien kanssa ei tarvinnut keskustella ongelmista. Puhelin ei soinut kertaakaan. Loma tuntui juhlalta.
Sikojen kasvatus oli melko yksinäistä hommaa, mutta valkosipulin kanssa on toisin. Valkosipulit ovat vieneet Sorsat monenmoisiin tapahtumiin ja tilaisuuksiin lähes joka viikonloppu elokuusta lokakuuhun. Myyntiä varten on hankittu niin teltta, pöydät kuin yhtenäiset asutkin.
Tuoreen lisäksi Sorsat myyvät valkosipulia kuivattuna ja savustettuna, rouheena ja myllyssä. Lisäksi myyntiin on viljelty myös kelta- ja punasipulia, ja niitäkin saa kuivattuna ja rouheena.
Ovatpa Sorsat keränneet ja kuivattaneet myös kuusenkerkkää ja jauhaneet sitä mausteeksi sekä keitelleet itse viljellyistä chileistä paholaisenkastiketta.
Vanhaan leikkimökkiin on pystytetty muovinen kasvihuone, missä testissä on parikymmentä ruukkua inkivääriä. Ensimmäiset inkiväärit saatiin myyntiin viime syksynä, ja ne vietiin käsistä saman tien. Katajanmarjojakin on mietitty.
”Ideoita olisi vaikka kuinka, mutta aika ei tahdo riittää. Kun myytäviä tuotteita on paljon, se tuo ihmisiä ostoksille”, pariskunta on huomannut.
”Meillä on niin tarkka optinen lajittelu, ettei ole kellään. Sen merkki on Eija.”
Sipulinviljelyssä pariskunnan mielestä on ollut parasta juuri se, että he ovat päässeet kohtaamaan ihmisiä. Samat asiakkaat tulevat myyntiteltalle aina uudestaan ja kertovat, kuinka hyviä tuotteet ovat olleet. ”Ja jos on ollut huonoja, niin ne tietysti hyvitetään”, Eija muistuttaa.
Sillä valkosipulista ei koskaan voi tietää, miten se käyttäytyy. Vaikka jokainen myyntierä käydään ennen seuraaville markkinoille menoa läpi käsin, niin nuppineulanpään kokoinen reikä kuoressa voi olla alku pilaantumiselle.
Sipulinviljelyä varten on hankittu istutuskone, hara ja nostoa helpottamaan nostorauta, mutta lajittelukonetta ei. ”Meillä on niin tarkka optinen lajittelu, ettei ole kellään. Sen merkki on Eija”, Esko kehuu.
”Tykkään myydä hyvää ja haluan saada siitä palkan. En kilpaile hinnalla, vaan laadulla”, Eija perustelee.
Itsekin valkosipulin suurkuluttajana hän arvostaa suomalaista pehmeän makeaa valkosipulia, joka poikkeaa pistävän polttavasta kiinalaisesta tai ranskalaisesta.
Sipulin myynti osuu pääosin syksyyn eli päällekkäin puintien kanssa. Eija on opetellut puimaan, koska Esko on parempi peruuttelemaan traktorinkärriä kuivurille, mutta nykyisin sipulit ja leipomiset työllistävät Eijan niin, ettei hän enää pariin vuoteen ole ehtinyt puimurin penkille.
Viikonloppuisin pariskunta kiertää myyntitapahtumissa, joten Esko pui maanantaista perjantaihin. ”Pikkuisen harmittaa olla sipulia myymässä, jos viikonlopuksi osuu kaunis puintikeli”, Esko myöntää.
Pellot ovat suorakylvössä, joten kyntämään ei sentään tarvitse revetä.
Eija Sorsa on syntyjään neljännen polven paljasjalkainen helsinkiläinen, kun taas Esko on sukutilansa kuudestoista isäntä. Pariskunta tapasi, missäpä muualla kuin lavatansseissa. Eija haki Eskoa tanssimaan Helsingin Pavilla vuonna 1992.
Esko oli tuolloin jo ostanut tilansa vanhemmiltaan ja hoiti yhdistelmäsikalaa. Hän riiasi Eijaa ahkerasti ja vuokrasi jopa serkultaan toisen sikalan Ummeljoelta, jonka pystyi hoitamaan Helsingin-matkoillaan mennen tullen.
”Menihän siinä muutama satatuhatta kilometriä, kun kävin Helsingissä keskimäärin kolme kertaa viikossa. Eijalla ei silloin ollut ajokorttia, hän sai sen vasta 30-vuotislahjaksi vuonna 1996.”
Toukokuussa -97 Eija muutti Enäjärvelle ja yritti hakea töitä. Niitä ei löytynyt, ja työvoimatoimisto ilmoitti, että tulevan aviomiehen tila kyllä työllistää kaksi ihmistä. Niinpä Eijastakin tuli maatilayrittäjä heinäkuussa 1997.
”Olisi ehkä tullut muutenkin. Jouduin tulevan aviomieheni oppiin”, Eija hymyilee.
Elämä on pariskunnan mielestä ollut hyvää. Neljä lasta on kasvatettu aikuisiksi, ja jossain vaiheessa Eija ehti harrastaa jopa posliininmaalausta ja jumppaa, kun sitä oli tarjolla lähellä. Olipa hän Enäjärven marttojen puheenjohtajanakin parikymmentä vuotta.
”Missään vaiheessa en ole kaipaillut Helsinkiin takaisin. Jos jotain voisi toivoa, niin talvella vain 20 senttiä lunta ja 10 astetta pakkasta. Lumitöistä en kauheasti välitä.”
Eija ja Esko ovat nyt 59-vuotiaita. Työvuosia olisi vielä muutama jäljellä. Lapsista kukaan ei vielä ole ilmoittautunut jatkajaksi.
”Tilaa voi kyllä jatkaa, mutta jos tähän joku heistä tulisi asumaan ja haluaisi vielä lapsia, niin siinä on haasteita. Neuvolat, päivähoito ja koulut on viety niin kauas, että vaatii asennetta asua täällä. Jo meidänkin lapsilla matkat yläasteelle veivät lähes kolme tuntia päivässä. Nykyisin ala-asteetkin ovat samassa matkassa.”
Seuraavalla mäellä näkyy kaunis puurakennus, koulu. Se lakkautettiin viime keväänä.
Viljelijät Esko ja Eija Sorsa Kouvolan Enäjärvellä. 150 hehtaaria peltoa, 175 hehtaaria metsää.
Valko-, kelta- ja punasipulin viljelyä, kuusenkerkkää. Kolme vuokramökkiä, tilausleipomista, pitopalvelua.
Perheessä neljä aikuista lasta ja bichon bolognese -koirat Nata ja Nappe.
Eija harrastaa villasukkien neulomista, Esko yhdistystoimintaa ja aktiivista ajattelua.
harjuntila.fi
