Tilan luhtiaitta on rakennettu vuonna 1798 ja eloaitta 1895. Marjo-Riina Häkkinen etsii keinoja saada perinnetila kannattavaksi. Kuva: Reijo Haukia
Marjo-Riina perusti majatalon paikkaan, johon ei vahingossa eksy – tila on ollut samalla perheellä jo 270 vuotta
Marjo-Riina Häkkinen pärjää kotitilallaan vähällä aivan kuten kahdeksan sukupolvea häntä ennen.TilaajalleNurmes
”En kuuna kullanvalkeana arvannut, että Maaseudun Tulevaisuus, joka on maajussien ja -justiinoiden pää-äänenkannattaja, tulisi tänne tekemään juttua. Tämä on niin pieni paikka”, nauraa Yläpihan tilan emäntä Marjo-Riina Häkkinen. Kuva: Reijo Haukia”Ei nyt kaikkea kannata lehteen kirjoittaa!” Marjo-Riina Häkkinen sanoo ja nauraa niin että hirsiseinissä kaikuu.
Jalat polkevat vauhtia isomummon keinutuolille niin että vanha kiikku natisee. Välillä puhe vakavoituu ja vauhti pysähtyy. Sitten toinen tarina nappaa mukaansa ja tuttu narina täyttää tuvan.
”Olen sellainen jaarattaja, että jaaratan kaiken pidemmän kaavan mukaan.”
Ja mikäs tässä on puhellessa. Yläpihan tilan kesäkahvilassa on varsin rauhallista, sillä se sijaitsee Nurmeksen Valtimolla Sivakan kylässä. Kuutostielle on matkaa parikymmentä kilometriä, tänne harva eksyy sattumalta ohikulkumatkalla.
Mutta aina tänne joku saapuu. Kesken haastattelun tuvan ulkopuolelta kuuluu hiekan rahinaa. Autosta nousee nelihenkinen seurue, josta osa on saapunut Pohjois-Karjalan perukoille Sveitsistä asti.
Häkkinen laittaa kahvit tippumaan, käy läpi yhteisten tuttujen kuulumiset ja lähtee hakemaan pakkasesta lakkapiirakoita. Tosin hän ei ehdi pakastimelle asti ennen kuin on käännyttävä juoksuaskelin takaisin.
”Hei valokuvaaja! Tuolla on sateenkaari, tule katsomaan!” kaikuu pihamaalla.
Ja katsottavahan se on. Sateenkaaren lisäksi vaaran laelta voi tähytä kauas aina Kainuun puolelle Sotkamoon asti.
”Saan voimia siitä, että näen kauas. Ettei silmähän pökkää, kuten pohjalaiset sanovat.”
”Olen 70-lukulainen vapaan kasvatuksen tulos. Ei paljon kielletty tai määräilty, sen verran ettei saanut taloa polttaa.”
Mutta rauhoitutaanpa hetkeksi. Häkkisen juuret ovat kasvaneet Yläpihan tilan kaukomaisemiin ja kivikkoisiinkin peltoihin. Tänä vuonna tila viettää 270-vuotisjuhliaan.
Häkkisen isä otti tilan huolehtiakseen suoraan omalta ukiltaan, sillä oma isä oli sairastunut sodassa. Vaimon Hannes-isä löysi itselleen Etelä-Pohjanmaalta Alahärmästä.
Häkkisen lapsuudessa talossa oli viisi kyyttöä, jotka isä lypsi käsin aamuin illoin. Työ helpottui vuonna 1976, kun tilalle vedettiin sähköt. Maataloustyöt tehtiin omalla hevosella kunnes siitä aika jätti. Uutta hevosta ei hankittu, vaan tutut kyläläiset kävivät niittämässä pellot omilla traktoreillaan.
Palavasilmäisten kyyttöjen kanssa perheen ainoa lapsi ei halunnut tehdä tuttavuutta, mutta lieassa pidetyn leppoisen sonnimullikan selkään hän välillä kipusi.
”Olen 70-lukulainen vapaan kasvatuksen tulos. Ei paljon kielletty tai määräilty, sen verran ettei saanut taloa polttaa”, Häkkinen nauraa jälleen.
”On mukavaa, kun saa ihmisten kanssa suuta soittaa ja vähän kauppaa tehdä.”
Elämä oli yksinkertaista, mutta onnellista. Rahassa ei kieriskelty, mutta jos tarve oli, tuloja sai puusavotalla. 12-vuotiaana Häkkinen päätti, että hänestä tulisi maajustiina.
Vuodet kuluivat. Häkkinen suoritti peruskoulun, mutta ei jatkanut opintoja pidemmälle vaikka hänellä ihan hyvä lukupää olikin.
”Vuonna 1987 isä täytti 60 vuotta ja laitettiin kantturat korkealaitaiseen.”
Yksi lehmä jätettiin, jotta saatiin maitoa omalle väelle. Äiti teki ylimääräisestä maidosta pohjalaista leipäjuustoa, johon hän kävi paistamassa ruskeat pilkut naapurin uunissa, kun omaa ei ollut.
Tuohon aikaan muotiin tuli maatilamatkailu. Häkkisen isä innostui ajatuksesta, olihan heillä yläkerrassa yksi asuttava huone, jossa voisi majoittaa vieraita.
Se suunnitelma oli kuitenkin haudattava. Vuonna 1989 äiti sai aivoinfarktin, joka vaurioitti puhe- ja liikuntakykyä. Häkkisestä tuli omaishoitaja 18-vuotiaana.
Häkkinen hoiti huushollin hommat, laittoi ruuat ja siivosi. Elämä oli tasaista.
Sitten vuonna 1995 isä sairastui vakavasti.
Sisätöiden lisäksi Häkkinen huolehti nyt myös tilan ulkotöistä. Hän hakkasi halkoja ja kolasi lunta. Joku olisi voinut valittaa päivien raskaudesta, Häkkinen iloitsi vaihtelevista töistä.
Häkkiset saivat asumisoikeuden Sivakan vaaroille vuonna 1754. Kuva: Reijo HaukiaVuosituhat vaihtui, isän ja äidin olo tasoittui. Häkkinen otti askeleita kohti omanlaistaan vapautta. Hän hankki ajokortin ja lähti vuonna 2003 suorittamaan maatalousalan perustutkintoa ja maaseutuyrittäjäkoulutusta Valtimolle.
Aikuisopiskelijat kävivät koululla yhden viikon kuukaudessa, kolme viikkoa he opiskelivat kotona. Yhdessä tehtiin opintomatkoja ympäri Suomea.
”Ne olivat siihenastisen elämäni kolme parasta vuotta.”
Samoihin aikoihin Häkkinen alkoi tehdä käsitöitä myyntiin. Tilkkupeitot ja neuletyöt eivät kuitenkaan tuntuneet menevän kaupaksi, joten tuttava kehotti kokeilemaan leipomusten myymistä.
Häkkinen päätti leipoa sata karjalanpiirakkaa Valtimon kesäpäiville. Hän ei ollut eläessään leiponut niin paljon piirakoita, mutta niin vaan äidiltä lainatussa kymmenen litran kattilassa syntyi riisipuuro, jonka hän hartaudella rypytti sadan piirakkakuoren sisälle.
Tuona päivänä vuonna 2008 tori oli sateinen. Kaikki sata piirakkaa menivät kuitenkin kaupaksi, joten Häkkinen pakkasi tavaransa ja jätti ilmapallokauppiaat jatkamaan työpäiväänsä torille.
”Minä lähdin Sivakkaan rahojani laskemaan.”
Sittemmin Häkkinen kiersi lähialueen toritapahtumia sen minkä vanhempien terveydentila antoi myöten.
”On mukavaa, kun saa ihmisten kanssa suuta soittaa ja vähän kauppaa tehdä.”
Hän myös leipoo tilauksesta. Yksille viisikymppisille meni 50 munkkirinkilää, eduskuntavaalikampanjaan sata.
Kolmensadan munkin vapputilaukseen hän kuitenkin veti rajan. Yhdeksän neliön pikkukeittiössä ei sellaista munkkivuorta pyöräytettäisi.
Kesäkahvila on pyörinyt pihaan siirretyssä hirsirakennuksessa nyt yhdeksän vuotta. Talossa on myös kaksi kamaria, joissa Häkkinen majoittaa B&B-vieraita. Se on kuin pieni silmänisku isän maatilamatkailuhaaveille.
”En minä ole ensimmäinen sukupolvi täällä vaan yhdeksäs.”
Marjo-Riina Häkkinen
Asuu Yläpihan tilalla Nurmeksen Valtimolla Sivakan kylässä. Tila on ollut samalla perheellä 270 vuotta.
Pyörittää kesäkahvilaa, pientä bed & breakfast -majoitusta, kirpputoria ja kotimuseota.
Tilan viiden hehtaarin pellot ovat tällä hetkellä viherkesannolla ja niistä huolehtii urakoitsija. Tuotetaan myyntiin omenia ja puutarhamarjoja.
Käy toritapahtumissa myymässä leivonnaisia ja käsitöitä. Leipoo myös tilauksesta take away -periaatteella.
Tilalla asuu rakas lemmikkikissa Neiti Harmitus Mitsupissi.
Kirjoittaa harrastuksekseen kirjoja. Julkaissut kirjat Sivakkalaisia kansantarinoita ja Mustin päiväkirjasta sekä Kylätiellä-valokuvateoksen. Kokoaa parhaillaan Sivakan kyläkirjaa.
Joskus tuntuu, että tuttu pihamaa tietää asioista ennen kuin sitä asuttavat ihmiset. Syksyllä 2010 Häkkinen teki halkohommia, kun palokärki – kuoleman lintu – lensi pihan yli, rääkäisi ja istahti isän 60 vuotta aiemmin istuttaman lehtikuusen oksalle.
Isä kuoli tammikuussa, lehtikuusi saman vuoden aikana.
Kolme vuotta sitten pihalla lenteli tavallista enemmän suruvaippoja, osa niistä tuli sisälle asti. Sitten kuoli äiti.
”Joku sanoi, että ne tulivat äitiä hakemaan.”
Kun omaishoitajuus päättyi, Häkkisellä on ollut taas aikaa kiertää toreilla myymässä ja kirjoittaa harrastuksekseen kirjoja Sivakan kylän maisemista.
Kahvila ja bed & breakfast -majoitus pitävät kiireisenä kesällä, talvella taas lumityöt ja kotitalon lämmittäminen.
”En minä ole ensimmäinen sukupolvi täällä vaan yhdeksäs. Mikäpäs tässä ollessa, kun on auratut tiet ja mökki lämpimänä.”
Paljoa Häkkinen ei kaipaa. Itse asiassa hänestä elämä on nykyään turhankin yltäkylläistä. Kaupassakin niin montaa sorttia maitoa ja pikanuudeleita, joihin hän on viime aikoina ihastunut.
Ystäviin ja tuttaviin hän pitää yhteyttä sosiaalisessa mediassa, ja keittää aina kahvit kun joku ajaa pihalle.
”Ja jos jää vapaa-aikaa, niin minä pidän kunnon päiväettonet.”
Marjo-Riina Häkkiselle on tärkeää, että kauniit kaukonäkymät eivät peity metsien taakse. ”Eihän täällä enää ole kauppoja, koulua, kirjastoa, kuntosalia tai elokuvateatteria. Että olisi edes tuo kaunis maalaismaisema.” Kuva: Reijo Haukia
Marjo-Riina Häkkinen nauraa, että Neiti Harmitus Mitsupissi syö parempaa ruokaa kuin hän itse. Kissalle hän hankkii kaupan parhaat sapuskat, itse hän on ihastunut pikanuudeleihin. Kuva: Reijo Haukia- Osaston luetuimmat
