Suuria ikäluokkia edustavat isät antavat rahaa erityisesti tyttärilleen. Kuvituskuva. Kuva: Jarkko SirkiäKillinkiä kullannupulle
Melkein puolet suomalaisista vanhemmista on antanut rahaa aikuisille lapsilleen.TilaajalleSuomalaiset suhtautuvat rahan antamiseen karsaasti. Taloudellista apua ei oikein haluta pyytää tai antaa edes tarpeeseen.
Varautunut asenne selittynee ainakin osin pohjoismaisella hyvinvointivaltiomallilla, jossa heikommassa osassa olevien auttaminen katsotaan yhteiskunnan tehtäväksi.
Auttamisessa on kuitenkin yksi selvä poikkeus. Vanhemmat tukevat mielellään lapsiaan, vaikka nämä olisivat jo selvästi aikuisia.
Asia on käynyt ilmi esimerkiksi Sukupolvien ketju -tutkimushankkeessa, jossa selvitetään eri perhesukupolvien välistä avunantoa.
”Kyselyyn vastanneista vanhemmista noin 40 prosenttia kertoi antaneensa aikuisille lapsilleen taloudellista tukea”, kertoo Turun yliopiston erikoistutkija, dosentti Hans Hämäläinen.
Ero oli suuri verrattuna esimerkiksi sisaruksiin, ystäviin tai omiin vanhempiin, joille vain muutama prosentti vastaajista kertoi antaneensa taloudellista tukea.
”Ei siinäkään kyse varmaan ole ollut siitä, että avun antamisesta olisi kieltäydytty, mutta lasten asettaminen muiden edelle näyttää olevan yleinen käyttäytymistaipumus”, Hämäläinen sanoo.
Hänen mukaansa vanhemmat eivät ehkä kovin helposti myöskään halua ottaa lapsiltaan rahaa vastaan.
”Voi olla, että vanhempien suuntaan annetaan ennemmin esimerkiksi käytännön apua.”
Aikuisen lapsen taloudellista tukemista selittää enemmän vanhemman kyky ja mahdollisuudet auttaa kuin lapsen tarve, sanoo erikoistutkija Hans Hämäläinen. Kuva: Sami MannerheimoSukupolvien ketju- hankkeessa tutkitaan Suomen suuria ikäluokkia, eli vuosina 1945–1950 syntyneitä, ja heidän aikuisia lapsiaan. Jälkimmäisistä monet ovat jo yli nelikymppisiä ja itsekin perheellisiä.
Silti vanhemmat haluavat auttaa lapsiaan tutunkuuloisin perustein.
Hämäläisen mukaan yksittäisissä haastatteluissa ilmeni, että varakkaat vanhemmat saattavat ostaa lapsilleen esimerkiksi asunnon tai auton. He saattoivat perustella asunnon ostamista lapselle näiden oman elämän alkuun auttamisella, vaikka lapset saattoivat olla hyvinkin kolme–nelikymppisiä.
Kyselytutkimuksen perusteella näin mittava tuki oli kuitenkin varsin harvinaista. Usein taloudellista tukea kyllä annettiin, mutta summat olivat pieniä.
”Tuen määrä on enemmän suhteessa vanhempien kykyyn antaa tukea, kuin lasten tarpeeseen”, Hämäläinen selittää.
”Jos on varallisuutta enemmän, sitten myös annetaan enemmän. Jos ei ole niin paljon varallisuutta, annetaan pienempää apua. Tuli vastaan sellaistakin, että annetaan ruoka-apua tai vastaavaa. Se menee tietenkin tosi tarpeeseen.”
Hämäläisen mukaan haastatteluissa tuli esiin sellaistakin, että vanhemmat mieluummin kitsastelevat omissa menoissaan voidakseen tukea lastaan.
Moni vanhempi tukee opiskeluvaiheessa olevaa aikuista lastaan esimerkiksi maksamalla hänen laskujaan. Kuva: Jarkko SirkiäNuorten näkökulmasta vanhemmilta saatua taloudellista tukea ovat tutkineet Anu Raijas ja Terhi-Anna Wilska.
Heidän vuonna 2019 tekemänsä tutkimuksen mukaan vanhemmat ovat erityisen innokkaita tukemaan nuoria, vasta kotoa muuttaneita lapsiaan.
Tutkimuksessa hyödynnettiin vuosien 2005 ja 2015 Nuorisobarometrien aineistoja. Niiden mukaan yli puolet yksinasuvista aikuisista lapsista oli saanut vanhemmiltaan taloudellista tukea edellisen kuuden kuukauden aikana.
”Tuki on yleisintä juuri silloin, kun on muutettu omilleen, ja myös sitä yleisempää, mitä nuorempi aikuinen lapsi on”, Raijas kertoo.
Suomen Pankin talousosaamisen neuvonantajana työskentelevä Raijas muistuttaa, että suomalaiset nuoret muuttavat kansainvälisessä vertailussa omilleen hyvin nuorina.
Etenkin Etelä-Euroopassa nuoret asuvat kotona huomattavasti pidempään, ja voivat näin kartuttaa omaan kotitalouteen tarvittavaa varallisuutta.
Pohjoismaissa taas yhteiskunta kannustaa nuoria muuttamaan kotoa jo varhaisessa vaiheessa.
”Sosiaaliturva periaatteessa mahdollistaa kotoa muuton, mutta ei sitten kuitenkaan turvaa kovin hyvää elintasoa”, Raijas selittää.
Hänen mukaansa onkin tyypillistä, että vanhemmat tasaavat mahdollisuuksien mukaan lapsuudenkodin ja nuoren oman elintason välistä eroa. Jos vanhemmilla on siihen varaa, he saattavat tukea esimerkiksi nuoren matkustamista.
”Sosiaaliturva periaatteessa mahdollistaa kotoa muuton, mutta ei sitten kuitenkaan turvaa kovin hyvää elintasoa.”
Pieni summa rahaa on tavallinen tapa tukea omaa lastaan esimerkiksi uudessa elämänvaiheessa. Kuva: Jarkko SirkiäVanhemmilta saatu tuki ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys, johon lapset voisivat luottaa, vaan itse pärjäämisen henki on omaan kotiin muuttavilla nuorilla yleensä vahva.
Raijaksen ja Wilskan tutkimuksen mukaan nuorista useimmin tukea saivat täysipäiväiset opiskelijat.
”On helppo kuvitella, että opiskelijoita tuetaan enemmän kuin työssä käyviä nuoria aikuisia, mutta opiskelijat saivat vanhemmiltaan myös enemmän tukea kuin työttömät nuoret”, Raijas sanoo.
Hän arvelee opiskelijoiden suosinnan perustuvan siihen, että opinnoissa menestyminen nähdään nuoren tulevaisuuden kannalta tärkeänä. Opiskelussa avustaminen koetaan myös eräänlaisena investointina.
”Suomessa ehkä myös herkästi ajatellaan, että esimerkiksi työttömät saavat tukea yhteiskunnalta, ja tuki hoituu sitä kautta”, Raijas pohtii.
Nuorisobarometrin perusteella rahallista tukea annettiin avokätisemmin myös yksin asuvalle lapselle. Puolison löytäneet, ja näiden kanssa yhteen muuttaneet lapset saivat tukea harvemmin.
”Siinäkin varmaan katsotaan, että siellä on kaksi ihmistä jakamassa menoja ja ei ehkä haluta, että tuki meneekin toiselle henkilölle.”
Suomalaiset nuoret muuttavat kansainvälisessä vertailussa omilleen hyvin nuorina, muistuttaa Anu Raijas Suomen Pankista. Kuva: Suomen PankkiSukupolvien ketju -tutkimuksen perusteella taloudellinen tuki ei kuitenkaan ainakaan täysin lopu lasten vanhentuessa tai perustaessa oman perheen.
Tuki voi kuitenkin harventua, tai määrällisesti vähentyä. Hämäläisen mukaan suurten ikäpolvien antama tuki lapsilleen oli kyllä yleistä, mutta arvoltaan vähäistä.
”Meillä oli kysymyksen vaihtoehtoina alle 250 euroa ja yli 250 euroa vuodessa”, Hämäläinen sanoo.
”Alun perin kysyttiin isommistakin summista, mutta ne olivat harvinaisia.”
Raijaksen ja Wilskan hyödyntämissä Nuorisobarometreissa avun suuruutta ei kysytty. On mahdollista, että nuoret ovat jättäneet kertomasta arvoltaan vähäisestä tai satunnaisesta tuesta.
Myös Hämäläinen arvioi, että vaikka kyselyssä vastaajille selvennettiin, mitä kaikkea taloudellisella tuella tarkoitetaan, on vastauksista voinut jäänyt uupumaan materiaalisia lahjoja.
”Biologisia lapsia saatetaan tukea, vaikka suhde olisi huonokin.”
Sukupolvien ketju -tutkimuksessa havaittiin myös jossain määrin eroja sukupuolien välillä.
Suuria ikäluokkia edustavat isät antoivat rahaa äitejä useammin. Heidän lapsistaan taas tytöt saivat rahaa jonkin verran useammin kuin pojat.
Sukupuolierot voivat selittyä roolien lisäksi myös tuloeroilla. Suurten ikäluokkien sukupuolten väliset tuloerot olivat nykyistä suurempia, ja ne voivat näkyä myös eläkkeiden koossa.
Tutkimuksessa havaittiin myös, että omia biologisia lapsia tuetaan yleensä useammin kuin lapsipuolia.
”Siinä on ehkä enemmän muuttuvia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen suhteeseen, jos sitä vertaa biologiseen suhteeseen”, Hämäläinen arvioi.
Lapsipuolia tuetaan useammin silloin, jos suhde heihin on hyvä. Biologisia lapsia saatetaan tukea, vaikka suhde olisi huonokin, hän selittää.
Sukupolvien ketju -hankkeessa ei tutkittu vain taloudellista tukea vaan kaikenlaista apua. Hämäläisen mukaan taloudellinen tuki korreloi usein muun avun kanssa. Jos lasten kanssa ollaan enemmän tekemisessä, rahaakin annetaan enemmän.
Tapauksia, joissa rahan antamisesta olisi tullut sukupolvien välille riitaa, ei Hämäläisen mukaan ainakaan vanhempia haastatellessa tullut ilmi.
Joissain haastatteluissa sen sijaan ilmeni, että erimielisyyttä tuli muusta avusta, kuten lastenhoidosta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
