12-vuotias voi nyt esittää itselleen uutta kummia – syitä on monia

Mikä kumma onkaan kummi, joka kirjataan kastettavalle kirkonkirjoihin? Kummius merkitsee mahdollisuutta päästä lähelle lapsen kasvua olematta välttämättä sukulainen. Lapselle taas kummi merkitsee aikuista ystävää, joka toivottavasti pysyy rinnalla, tukee ja rohkaisee elämän matkalla.

Kirkolliskokous päätti pari viikkoa sitten, että lapsi voi 12 vuoden iästä alkaen esittää itselleen kummin lisäämistä. Kirkkoherran ratkaistavaksi jää, onko kummin lisääminen perusteltua.

Tilanteita voi tulla, että yhteys alkuperäisiin kummeihin on katkennut. Kasvavan nuoren tärkeässä juhlassa kummi on läsnä, kun hän siunaa kummilastaan konfirmaatiossa. Tuossa tilanteessa kummin puuttuminen voi tuntua lapsesta kipeältä.

Kummia merkitsevät englanninkieliset sanat Godfather ja Godmother viittaavat siihen, mistä kummiudessa on kysymys: uskon avaamisesta kummilapselle. Tosin kummius on lapsen puolesta rukoilemisen ja lahjoilla muistamisen lisäksi myös yhteisen ajan antamista, rohkaisemista hyviin asioihin ja esikuvana toimimista. Ne voivat merkitä lapselle paljon.

Rapistuvien perinteiden aikana on sykähdyttävää, kuinka paljon kummiutta arvostetaan. Olen pitänyt tiiviin aikuisrippikoulun monille, jotka ovat halunneet liittyä kirkkoon päästäkseen kummiksi.

Yhteisöllisyyttä ja tukijoita kaivataan turvaksi aikana, jolloin maailma tuntuu menneen jengoiltaan ja työttömyys sekä epävarmuus kasvavat. Usein sanotaan, että yksikin vanhempi riittää lapselle. Velkajarrun ja 10 miljardin leikkausten jälkeen tilanne voi olla toinen.

Joskus kastettavan lapsen äiti on pyytänyt lapselle monta mieskummia siksi, että lapsella olisi läheisiä miehen malleja kasvulleen.

Samalla kummiksi pyytäminen voi olla arvaamattoman iso asia, erityisesti miehille, sillä Suomessa jo noin puolet 35-vuotiaista miehistä on lapsettomia. Kummeina he pääsevät seuraamaan kummilapsensa kasvua ja iloitsemaan hänen kanssaan uusista asioista.

Myös hengellinen näkökulma voi olla tärkeä. Kummi voi nähdä elämän suureksi Jumalan lahjaksi ja kiittää siitä lapsen kanssa.

Minut kastoi 63 vuotta sitten Kulosaaren kirkkoherra Paavo Kiuru. Isäni äiti eli mummoni sanoi usein ”kannatelleensa minua ristillä.” Tätini ei päässyt kastejuhlaan, mutta on ollut sen jälkeen kummina läheisesti elämässäni ja on edelleen. Olen tuntenut esirukouksen kannattelevan voiman.

Toinenkin kummitätini on ollut tärkeä esikuva ja rohkaisija. Professorina ja tutkijana hän on saattanut vaikuttaa polkuuni omalla esikuvallaan.

Kirkolliskokoukselle on tullut toinenkin aloite: voidaanko kastaa, jos kastettavalla ei ole yhtään kummia? Kaste on ensisijainen asia, mutta kummiuttakaan ei pidä murentaa. ”Kasteeni kirkkoon minut liittää, Jumalan suureen perheeseen. Yhdessä saamme Isää kiittää ja tehdä matkaa taivaaseen.” (Virsi 215).