Helmenkalastus käynnissä vuonna 1894 Vienan Karjalassa. Kurkistusaukon ympärillä oli heinää, jotta aurinko ei häirinnyt pohjaan näkemistä. Kuva: I. K. Inha/Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma/Museovirasto
Raakun helmellä saattoi joskus ostaa jopa maatilan – yksi maahan kaivettu aarre odottaa yhä löytäjäänsä
Vain osaavimmat helmenpyytäjät saivat meheviä tienestejä. Useimmille pyyntireissut olivat karvas pettymys.Tilaajalle
Helmenpyytäjä avaa raakkuja vuonna 1933 Inarin Raja-Joosepissa. Kuvan saalis on varsin maltillinen. Kuva: Ilmari Manninen/Kansantieteen kuva-arkisto/MuseovirastoViime aikoina paljon julkisuudessa olleet jokihelmisimpukat kätkevät sisäänsä mielenkiintoisen vaiheen suomalaista historiaa. Kuten nimestä voi olettaa, osa simpukoista tuottaa helmen, jonka löytämisen toivossa niitä on pyydetty usealla eri vuosisadalla.
Ensimmäiset tiedot helmenpyynnistä Suomen alueelta löytyvät 1300-luvulta. Helmenpyyntiä harjoitettiin alkujaan Vienan Karjalassa, josta se levisi muuallekin.
1500-luvulla raakkujen keräämisestä tuli elinkeino, jota sai harjoittaa vain kruunun luvalla, kertoo kajaanilainen tietokirjailija ja professori Reijo Heikkinen.
”Ruotsin kuninkaalliset arvostivat helmiä ja käyttivät niitä koruissaan sekä vaatteissaan. Kustaa Vaasa määräsi, että talonpoikien piti myydä helmet ensisijaisesti kruunulle.”
Helmiä alettiin myydä Pietariin, kun Suomi oli siirtynyt Venäjän vallan alle 1809. Helmet kulkeutuivat Venäjän hoviin.
Heikkisen mukaan suomalaisia helmiä on käytetty muun muassa keisariperheille tehdyissä Fabergén pääsiäismunissa. Koristeellisten munien hinnat ovat olleet useita kymmeniä miljoonia viime vuosien huutokaupoissa.
Lapin kultaryntäykseen verrattava ilmiö nähtiin helmenpyynnissä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikymmeninä Kainuussa. Useimmista etelän joista raakut olivat jo vähissä, ja siksi katseet suuntautuivat pohjoiseen.
”1900-luvun alussa Kainuun Emäjoki oli ehdottomasti tärkein helmijoki. Hyrynsalmella Oravivaaran kylässä lähes kaikki miehet harrastivat helmenpyyntiä”, Heikkinen kertoo.
Jokihelmisimpukoita pyydettiin useimmiten lautalta, jonka päädyssä oli katseluaukko. Lautan päällä maattiin mahallaan, ja katsottiin aukosta joen pohjaan. Kun simpukka sattui näköpiiriin, se nostettiin monipiikkisellä kahtomaraudalla.
Kun lautassa alkoi olla raakkuja tarpeeksi, pyytäjää odottivat jännityksen hetket. Raakkusaalis vietiin rantaan, ja simpukoita avattiin puukolla yksi kerrallaan.
Heikkisen mukaan Emäjoen rannoilta löytyy vieläkin sammaloituneita kekoja, jotka ovat syntyneet raakkujen perkuusta. Arvokkaan jokihelmen löytäminen kävi melkein lottoamisesta.
”Nyrkkisääntönä oli, että noin 300–500 raakkua piti nostaa, että löysi edes pienen helmen. Arvokasta täysjyvästä varten piti nostaa 10 000 raakkua.”
Helmien arvo vaihteli suuresti riippuen niiden koosta ja muodosta. Suuresta, pinnanmuodoiltaan symmetrisen pyöreästä ja vaaleasta helmestä eli niin sanotusta täysjyväsestä sai yli vuoden palkan.
”Pyytäjillä oli mukanaan valkoinen posliinilautanen. Helmi laitettiin päivänvalossa lautaselle, ja jos siitä ei syntynyt ollenkaan varjoa, kyseessä oli täysjyvänen.”
Suurin osa helmenpyytäjistä oli onnenonkijoita, jotka eivät koskaan päässet rikastumaan. Historia tuntee kuitenkin muutaman legendaarisen helmestäjän, joita onnisti kerta toisensa jälkeen.
Yksi tunnetuimmista Kainuussa oli Konrad Hollo. Hän löysi 1925 Taivalkoskelta tiettävästi Suomen arvokkaimman helmen, jonka läpimitta oli 10,2 millimetriä.
”Hollo osti helmestä saaduilla rahoilla kokonaisen maatilan Paltamon Mieslahdelta”, Heikkinen selittää.
Toinen tunnettu pyytäjä oli Lapissa vaikuttanut Huhti-Heikki eli Heikki Huhtiniemi, joka vei helmestämisen melkeinpä tieteen tasolle.
”Huhti-Heikki ei helmestänyt sattumanvaraisesti jokia erämaissa niin kuin muut. Hän teki ensin tiedustelutyötä, merkitsi parhaat paikat karttaan ja kävi sitten järjestelmällisesti pyytämässä niitä. Mies osasi arvioida raakusta ulkopäin, oliko siinä helmi. Ammattitaitonsa ansiosta hän löysi parhaimmillaan, joka viidennestäkymmenennestä raakusta helmen.”
Huhti-Heikkiä pidetään Suomen ansioituneimpana helmestäjänä. Hän löysi parhaimmat helmet eli täysjyväset Petsamosta ja myi niitä jopa Keski-Euroopan tärkeimpiin jalokivikeskuksiin. Kuva: Erkki Mikkola/Kansantieteen kuvakokoelma/MuseovirastoHuhtiniemi oli tyytymätön suomalaisten kultaseppien maksamiin hintoihin. Erämaiden mies kävi itse myymässä helmiä esimerkiksi Hollannissa, jossa hinta oli moninkertainen.
Perimätiedon mukaan mestarihelmestäjää kohtasi myös epäonni. Petsamossa pyyntimatkalla ollessaan hän oli kaivanut helmiä maahan piiloon. Kun Petsamo siirtyi Neuvostoliitolle, sinne jäivät myös Huhdin helmet ja ovat maassa vielä tänäkin päivänä.
”Helmenpyytäjät olivat erakkopoikamiehiä, jotka elivät kalastaen ja metsästäen omissa oloissaan. Tästä kertoo hyvin se, että eräs Arvi Wegelius -niminen helmestäjä eli Petsamon erämaassa kolme vuotta talvisodan syttymisen jälkeen. Hän ei tiennyt mitään sodasta, kun venäläiset sotilaat ottivat hänet kiinni”, Heikkinen kertoo.
Lautta vaihtui sukellusvarusteisiin, ja ryöstöpyynti vain yltyi.
Kainuussa helmien jahtaaminen äityi kestämättömäksi ryöstöpyynniksi sodan jälkeen, mikä romahdutti raakkukantoja entisestään.
”Etelästä tuli paljon nuoria varattomia miehiä etsimään onneaan. He myivät vähäisen omaisuutensa ja ostivat sukellusvarusteet. Sukeltaminen oli tehokkaampaa kuin perinteinen pyynti lautalta. Sukeltajat saattoivat nostaa päivässä jopa tuhansia raakkuja.”
”Ongelmana oli, että toisin kuin kokeneet paikalliset raakunpyytäjät, nämä eivät osanneet erottaa nuoria simpukoita eli lepikoita vanhoista raakuista. Tämä johti siihen, että kaikki simpukat nostettiin ja tapettiin.”
Löydetyt helmet olivat usein epämuodostuneita, ruskean värisiä ja vähäarvoisia. Vain valioyksilöistä sai kunnon tienestin. Kuva: Rainer Nikkanen/Satakunnan MuseoHelmen muodostumiseen voi kulua 50 vuotta. Nuorissa raakuissa helmiä ei voi siis edes olla. Paikalliset eivät hyväksyneet etelästä tulleiden tuhopyyntiä. Vieraille annettiin tahallaan vääriä vihjeitä huonoihin ja vaarallisiinkin vesiin.
”Useimmat toivat etelään palatessaan ainoana tuliaisena keuhkotaudin tai jonkun muun vaivan.”
Raakku rauhoitettiin vuonna 1955, jonka jälkeen niiden pyynti oli lopetettava.
- Osaston luetuimmat
