Paratiisi ja taivas lupaavat rajatonta hyvinvointia, mutta mahtaako se sittenkään olla nautinnollista?
Kaarlo Kalliala pohtii kolumnissaan, ikävystyykö taivaassa – ja jos ei, niin miksi ei.
Jokaisella on kuolemanjälkeisesta elämästä oma käsityksensä, ja harvoin ne ovat aivan samanlaisia. Kuva: Jaana KankaanpääYstäväni ohjasi aikoja sitten bibliodraamaa Raamatun alkukertomuksista. Osallistujat saivat tehtäväkseen viettää aikaa paratiisissa. ”Nauttikaa, nauttikaa!”
Hetken aikaa meni mukavasti, ja paratiisissa nauttimalla nautittiin. Mutta ohjaaja ei hellittänyt: ”Nauttikaa lisää! Nauttikaa aina vaan!”
Väki alkoi tulla hämmennyksiin – niin kuin epäilemättä oli tarkoituskin. Miten sitä aina vain nautiskellaan? Onko tämä itse asiassa enää yhtään kivaa?
Paratiisi on enimmäkseen alussa ja taivas lopussa, mutta yhtäläistä niille on laadultaan vääjäämätön ja kestoltaan rajaton hyvinvointi. Mutta mahtaako semmoinen sittenkään olla nautinnollista?
Katriina Ullakko eli Olivera menestyi kevään Uuden musiikin kilpailussa kappaleella Thank God I’m an Atheist. Luojan kiitos, olen ateisti – erityisesti siksi, etten halua elää ikuisesti.
”Kuka haluaisi leijua loputtomasti kultaisessa ruusussa, jossa enkelit kiertelevät, tai leijua liikkumattomana autuudesta täyteisenä.” Tämänkin kaikki luterilaiset papit lukivat syksyllä synodaalikirjansa artikkelista Taivas täytyy kuvitella.
Inhimillisten toiveiden täydellistymistä alkaa heti kohta vaivata pitkästymisen tuntu.
Sen kirjoittanut TT Isto Peltomäki puhuu suoraan vanhojen taivaskuvausten ”sanomattomasta tylsyydestä”. Toisaalta on jokseenkin mahdotonta kuvata täydellistä mielensisäistä autuutta. Toisaalta inhimillisten toiveiden täydellistymistä alkaa heti kohta vaivata pitkästymisen tuntu.
Anselm Canterburylainen kirjoitti vuonna 1078 taivaskuvailun, jossa kuitenkin tuntuu olevan jotain pysyvästi osuvaa. Se perustuu pääosin toiveiden täyttymiseen: ”Tässä se on, tässä on, mitä rakastat, tässä on, mitä kaipaat.”
”Jos haluat juopua, ’he juopuvat sinun huoneesi runsaudesta’, jos kuulla musiikkia, täällä enkelien kuorot yhdessä laulavat lakkaamatta Jumalan ylistystä.” Ja sitä rataa edelleen, ”jos pidät nopeudesta tai vauhdista”.
Kaava on sama, ”jos kaipaat ystävyyttä”, mutta samalla Anselm iskeekin kiinni taivaan ytimeen. Ystävyyttä kaipaavat näet ”tulevat rakastamaan Jumalaa enemmän kuin itseään ja toinen toistaan yhtä paljon kuin itseään”.
Taivaasta tekee taivaan rakastavan vuorovaikutuksen täyttymys. Se ei katkea, ketään ei hylätä, kukaan ei jää yksin. Sen ytimestä puhutaan Jumalan katsomisena ”kasvoista kasvoihin”.
Muttei vain Jumalan: ”Suo meidän, rakas Isämme, nyt elää omanasi ja kerran toinen toisemme taas nähdä taivaassasi” (virsi 610:8).
Mielikuvitus ja käsityskyky eivät yllä taivaaseen – eivät sen puoleen myöskään paratiisiin. Mutta sen me tajuamme, että rakkauden voitosta tässä puhutaan. Luojan kiitos.
Kirjoittaja on emerituspiispa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
