Saan peitellä teinini joskus nukkumaan, mutta moni vanhempi ei saa kokea samaa rauhallista hetkeä
Jokaisella vanhemmalla pitäisi olla oikeus peitellä lapsensa uneen ilman pelkoa, kirjoittaa Anni Takko kolumnissaan.
Huominen on meille kaikille tuntematon, mutta nukkumaan voi käydä silti luottavaisin mielin, kirjoittaa Anni Takko. Kuvituskuva. Kuva: Vesa MoilanenPerheessäni ei ole enää nukutettavia pikkulapsia, mutta onneksi saan joskus iltaisin peitellä teinitkin nukkumaan. Peitosta tehdään jaloille kunnollinen pussi, ettei lämpö karkaa.
Näinä hetkinä omat ajatukseni usein karkaavat perheeni viettämiin iltoihin maailmalla, tavallisin arki-iltoihin tai esimerkiksi iltoihin teltassa oman talon pihalla Nepalin maanjäristyksen jälkeen.
Vaikka huominen on meille kaikille tuntematon, voin silti luottavaisena peitellä lapseni ja nukahtaa. Siksi mietin kaikkia maailman äitejä ja isiä, jotka eivät voi tyynin mielin peitellä iltaisin lapsiaan nukkumaan. Niitä, jotka joutuvat nukahtamaan peläten.
Mielessäni on esimerkiksi kolumbialainen äiti, joka kertoi joka päivä rukoilevansa Jumalalta yhtä asiaa: lastensa turvassa pysymistä. Perhe asuu slummimaisella alueella vuoren rinteellä Bogotán laidalla, jonne he joutuivat muuttamaan oman kotikylänsä väkivaltaisuuksia pakoon.
Rikollisjengeille maksettavat suojelurahat olivat liian korkeita ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen. Perheen vanhin poika tapettiin, kun äiti ei suostunut antamaan häntä sotilaaksi. Mutta ei Bogotán laidallakaan ole turvallista. Lapset pidetäänkin visusti peltikattoisten talojen sisällä, vain kouluun voi valoisaan aikaan kävellä. Äidin huoli ei ole turha.
Ongelmaa pahentaa myös se, että vanhempien on otettava vastaan lähes mitä tahansa työtä, mikä tarkoittaa usein pitkiä työpäiviä rikkaimpiin kaupunginosiin. Lapset joutuvat olemaan pitkiä päiviä yksin.
Syyt Kolumbian väkivaltaisuuksiin eivät ole mustavalkoisesti lueteltavissa, mutta oman osansa niistä kantaa myös meidän länsimaiden kulutus: jos Kolumbian kartalle piirtää pahimmat konfliktialueet sekä kansainvälisen teollisuuden, osuvat ne samoihin kohtiin.
Olemme monella tavalla kytköksissä muuhun maailmaan, halusimme tai emme.
Voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen etenemiseen, onhan se ihmiskunnan aikaansaamaa.
Tai mietin bolivialaista äitiä, jonka puoliso menehtyi kaivosonnettomuudessa. Äiti koettaa elättää perheensä myymällä tukusta ostettuja vaatteita katumarkkinoilla. Ilmastonmuutos on kuitenkin tuonut alueelle liiat sateet ja siten tulvat, eikä äiti voi myydä vaatteita taivasalla kaatosateessa.
Jos hän ei pääse myymään vaatteita, on perheen tulot siltä päivältä heti nolla, elleivät lapset ole onnistuneet tuomaan jostakin leivänpalaa.
Tai mietin nepalilaista isää, joka lakkaamatta odottaa tietoa ulkomaille työhön lähteneestä pojastaan. Pojalle luvattiin tuloja ja kohtuullinen työ. Nyt hänestä ei ole kuulunut mitään.
Emme elä eristyksissä vaan voimme toiminnallamme vaikuttaa siihen, että turva ja oikeudenmukaisuus olisi totta mahdollisimman monelle.
Voimme vaikuttaa rauhan toteutumiseksi. Voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen etenemiseen, onhan se ihmiskunnan aikaansaamaa. Voimme vaatia eettisyyttä kaikessa, mitä ostamme tai kulutamme.
Jotta mahdollisimman moni äiti ja isä voisi nukuttaa lapsensa pelkäämättä, rauhassa.
Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran Safeguarding -asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu.
- Osaston luetuimmat
