

Kun Hanna Kivisalon uupumus puhkesi puoli vuotta sitten, hän hakeutui korkealle, lähelle taivasta. Sellainen paikka on Seinäjoen Jouppilanvuorella. Korkealta näkyy koko kotikaupunki ja puiden takana pilkistää hänen lapsuudenkotinsa.
”Olin usein sinne kiivetessäni henkisesti lukossa. Mutta pelkkä fyysinen ponnistus korkealle kiipeämisestä sai minut itkemään. Se on paikka, jossa voin levätä omista ajatuskehistäni ja huokaista Jumalan puoleen.”
Kevättalvella alkanut uupumus ei ole Kivisalolle uusi tuttavuus. Se on toistunut tasan kymmenen vuoden välein, 20-, 30- ja nyt 40-vuotiaana. Takana on jo Kelan kuntoutuspsykoterapia.
Uupumus näkyi siinä, että unet hiipuivat muutamaan tuntiin, keskittyminen tietokoneella herpaantui, työrauhaa ei saanut enää pidettyä. Kivisalo työskentelee uskonnonopettajana seinäjokisessa koulussa. Hänellä on noin 500 oppilasta.
”Jumituin pelko- ja katastrofitiloihin. Ajattelin heti aamulla, saanko nukuttua ensi yönäkään.”
Oireilun jatkuttua pidempään Kivisalo meni työterveyshoitajalle ja jäi sairauslomalle.

Kivisalo kertoo, että hänen kohdallaan mielenterveyden ongelmia yhdistää korkean toimintakyvyn säilyttäminen. Lapsiperheen arki pyörii joten kuten ja työt sujuvat, vaikka hän ei voisi hyvin.
Jos hänellä on pari tuntia omaa aikaa, hän ei kuitenkaan pysty rentoutumaan.
”Minun kohdallani pahoinvointi vain nostaa kierroksiani.”
Kivisalo arvostelee, että koko työkyvyn tarkasteleminen on vähän huono mittari. Se on vähän sama kuin sydämen toimintaan kiinnitettäisiin huomiota vasta sitten, kun se lakkaa lyömästä.
”Monilla meistä työkyky menee vasta viimeisenä. Kyky elää omaa elämää ja huolehtia itsestään menevät paljon ennen työkykyä. Sen sijaan, että kysytään, miten töissä menee, voisi kysyä, milloin viimeksi olit onnellinen? Milloin viimeksi nauroit sydämesi pohjasta?”
”Jumituin pelko- ja katastrofitiloihin. Ajattelin heti aamulla, saanko nukuttua ensi yönäkään.”
Opettajan ura on kirjoittamisen lisäksi Kivisalon yksi kutsumuksista. Hän kokee elämäntehtäväkseen saada olla nuorten elämässä. Tämä näkyy myös haastattelutilanteessa: taivaansinisiin silmiin syttyy säihke, kun hän kertoo oppilaidensa moikanneen Seinäjoella ja kysyneen, milloin hän palaa takaisin töihin.
Oppilailleen hän tullut tutuksi myös TikTokista, jonne hän teki omaksi ilokseen humoristisia kouluaiheisia sisältöjä. Videot ovat Kivisalon mukaan antaneet nuorille viestin, että ”toi on ihan mukava tyyppi, vaikka antaakin läksyä”.
Mutta sitten on koko koulumaailman kääntöpuoli. Opettajan työn määrä paisuu hänen mukaansa vain vuosi vuodelta. Paperi- ja arviointityöt lähes vyöryvät päälle ja on muistettava yhä enemmän asioita. Eivätkä ne näy yleensä edes tilinauhassa.
”Uusia tehtäviä kasaantuu edellisten päälle ja hoidetaan ajalla x. Ihan sama milloin tekee, mutta ne on tehtävä.”
”Tiedän, että koululle mieluusti halutaan antaa lisää tehtäviä. Mutta opettajien aika on rajallinen”, hän muistuttaa.

Kivisalo sanoo, että esimerkiksi nuorten keskuudessa esiintyvä väkivalta ei korjaannu, jos se on vain koulun vastuulla. Kiusaamiseen tulisi puuttua jokaisen ihmisen, joka on nuorten kanssa tekemisissä.
Yhtenä paikkana kiusaamiselle hän näkee sosiaalisen median. Kiusaaminen ei ulotu vain kouluun vaan se tulvii kaikkialle.
”Älylaitteet on haaste. Ne vievät kiusaamisen kaikkialle, mutta toki ovat ongelma siksikin, että ne addiktoivat. Kun jokaisen lapsen kodissa on älylaitteita, niin se on vähän sama kuin alkoholistin kotona säilytettäisiin pulloja lasikaapissa”, Kivisalo kärjistää.
Työelämässä puhutaan siitä, että pitäisi pystyä tekemään asiat huonommin. Kivisalon mielestä se ei ole ratkaisu. Opettajan työtä pitäisi pikemminkin rajata niin, että oman työnsä voi tehdä edes joskus hyvin.
”Mulla on tarve tehdä oma työni hyvin. Mieleni ei kestä sitä, että teen jatkuvasti työt huonosti”, hän huokaa.
Kivisalo korostaa, että huonosti tekeminen ei ole ratkaisu työssä, jossa ollaan lasten ja nuorten kanssa.
”Nuorten minuus ja identiteetti ovat vasta muotoutumassa. Jos opettaja hutiloi, se ei vaikuta asioihin vaan ihmisiin. Jokainen oppilas on tärkeä.”
”Sen sijaan, että kysytään, miten töissä menee, voisi kysyä, milloin viimeksi olit onnellinen?”

Kivisalon mukaan oman uupumuksen taustalla on muutakin kuin työn kuormitus. On erilaisia vastoinkäymisiä, yksittäisiä traumaattisia kokemuksia, erityisherkkyyttä.
Pahimpana aikoina Kivisalosta on tuntunut siltä kuin koko muun maailman ja hänen välissään olisi lasinen seinä, jonka taakse hän jää.
Kivisalo ei koe saaneensa terveydenhuollosta sellaista tukea, kuin olisi tarvinnut. Lääkäri on vaihtunut joka kerta, tutkimuksia on lykätty ja käyntejä peruttu. Oikean avun piiriin pääseminen on vaatinut kärsivällisyyttä.
”Suomessa kaikki apua tarvitsevat eivät sitä saa. Kyse ei ole hyvän tahdon puuttumisesta vaan resursseja ei ole riittävästi.”
”Mieleni ei kestä sitä, että teen jatkuvasti työt huonosti.”
Vaikeiden aikojen keskelle valoa on tuonut se, että Kivisalo on julkaissut syyskuussa kolmannen kirjansa, joka kantaa nimeä Huokaus on Jumalan nimi. Sitä sävyttää hänen aikaisempiin teoksiinsa verrattuna näkyvämpi hengellisyys.
Jokainen kirjoitus on yhdenlainen huokaus. Välillä helpotuksesta, välillä kiitollisuudesta, välillä pettymyksestä.
”Monet kokevat, että kun kirjoitan, annan sanat heidän tunteilleen ja kokemuksilleen. Itse saan saman Raamatusta.”

Nyt yöunet ovat jälleen levolliset. Siihen hän on saanut lääkkeellistä apua.
Hanna Kivisalo on nyt risteyskohdassa. Toisaalta hän sanoo opettajan työn olevan kuin tsunamissa pyörimistä. Toisaalta hän kaipaa oppilaitaan.
Vaikeimmalta uupumuksessa on tuntunut sydämelle asetettu tehtävä: jokaisen nuoren kohtaaminen omana arvokkaana itsenään.
”Työssä ollessanikin koen silti usein, että en jaksa antaa oppilaille sitä, mitä he olisivat ansainneet. Toisaalta en halua, että oppilaat kantavat huolta jaksamisestani. Se on yhteiskunnan tehtävä.”
Kivisalon mielestä yhteiskunnassa vallitsee hämmentävä ajatus siitä, että jokaisen vastoinkäymisen jälkeen pitäisi olla entistä vahvempi. Hän itse inhoaa ajatusta, että kärsimys kasvattaa. Voi käydä myös päinvastoin.
”Mutta silti olen sitä mieltä, että yhtä lailla elämää on huonot päivät. Ehkä ne ovat jopa enemmän sitä elämää”, hän pohtii.
40-vuotias uskonnonopettaja ja teologian maisteri.
Asunut lähes koko ikänsä Seinäjoella.
Julkaisi syksyllä omakustanteena kirjan Huokaus on Jumalan nimi, joka koostuu 50 lyhyestä tekstistä.
Kirkon viestintäpalkinto 2021–2022. Pitää suosittua Sekunnit ja tunnit -blogia sekä Instagram- ja Facebook-tiliä.
Tekee sivutoimisen yrityksensä kautta muun muassa kirjailijavierailuja.
Perheeseen kuuluu 7-, 12- ja 15-vuotiaat pojat, aviomies ja yorkshirenterrieri Tyyne.
Harrastaa luovaa kirjoittamista, luonnossa liikkumista ja laulaa kuorossa Pop up Gospel.
Yllättävä tieto: harrastanut nuorena kilpauintia.
Tämä juttu on osa Maaseudun Tulevaisuuden Tilaajan toive -sarjaa, jossa käsitellään lukijoille merkityksellisiä aiheita.