Uittomies tukin erottelulla Iijoella vuonna 1949. Kuva: Pietinen / Kansatieteen kuvakokoelma / Museovirasto
Rautaisten tukkijätkien ruokavalio oli kaukana ravitsemussuosituksista ‒ ”Pelkillä kasviksilla ei olisi pärjännyt”
Historiakuvien metsätyöläiset eivät näytä nykypäivän bodaajilta, vaikka he olivat väkivahvoja. Professori kertoo, miksi tukit saivat silti kyytiä.Tilaajalle
Tukkikuorman vientiä lanssille Kannonkoskella 1900-luvun alkupuoliskolla. Kuva: Eevert Lyytinen / Vapriikin kuvakokoelmaEnnen metsätalouden koneellistumista puunkorjuu ja kuljetus perustui miesvoimaan ja hevosvoimiin.
”Se oli fyysisesti todella rankkaa työtä. Kaikki tapahtui lihaksilla”, toteaa Helsingin yliopiston kansatieteen professori Hanna Snellman.
Snellman on tutkinut metsätyöntekijöiden arkea 1800-luvun lopun ja 1900-luvun Lapissa.
Tukkijätkien työtehtävät vaihtelivat vuodenaikojen mukaan — kesät oltiin uitossa ja talvet tukkisavotoilla.
Savotoilla fyysisesti vaativinta työtä tekivät kaatomiehet tai toiselta nimeltään hakkurit. Rekrytointiprosessi, kuten nykytermein sanottaisiin, karsi huonokuntoiset.
Puita ajettiin savotoilla hevosen perässä kulkevassa reessä. Ajomiehenä oli tyypillisesti hevosen omistava tilallinen, joka oli palkannut itselleen kaatomiehiä kotipaikkakunnaltaan ennen savottaan lähtöä.
”Hän tietysti palkkasi vain henkilöitä, jotka hommasta selvisivät, eli fyysisesti hyväkuntoisia miehiä.”
Työttömät kulkumiehet saattoivat hakea työtä myös suoraan savotoilta.
”Kukaan ei halunnut ottaa kuitenkaan huonokuntoista omaan ajoporukkaansa. Toki fyysisesti kykenemätön ei olisi päässyt edes perille asti, sillä savotat olivat niin pitkien matkojen päässä. Se oli jo tavallaan itsessään kuntotesti, jos olit päässyt paikan päälle”, Snellman selittää.
Hakkurit sahasivat justeerilla puut kumoon, karsivat oksat rungosta kirveellä, pätkivät rungot tukkimittoihin ja kantoivat puut tukkirekeen.
Puunsahausta Pohjois-Savon Kaavilla. Justeereita käytettiin savotoilla vielä 1960-luvulla, vaikka moottorisaha oli jo yleistynyt. Kuva: Lauri Hemmi / Lauri Hemmin kokoelam / Suomen MetsämuseoUittotöissä raskainta oli ruuhkanpurkajalla, jossa työ oli hyvin vaarallista.
”Vaati todellista taitoa ja kehonhallintaa, että pysyi liukkaan ja pyörivän tukin päällä, joka liikkuu koskessa. Vain harva on siihen hommaan pystynyt. Kun ruuhka laukesi, piti hypätä tukille laskemaan pois, ettei jäänyt suman alle kuolemaan.”
Uittotöissä painoi fyysisen rasituksen lisäksi jatkuva väsymys. Työpäivät alkoivat aamulla ja saattoivat kestää aamuyöhön asti.
Itseään ei saanut polttaa loppuun tai teloa, sillä mitään terveydenhuoltoa ei ollut saatavilla.
Karsiminen hoidettiin kirveellä. Talvella töitä tehtiin myös pimeällä, ja metsämies sai olla tarkkana, ettei lyönyt itseään karsinnassa jalkaan. Kuva: Aarne Pietinen Oy / Enson kokoelma / Lusto - Suomen MetsämuseoTyöergonomia oli savotoilla tuntematon käsite, mutta ohjeita työskentelyyn saatiin kuitenkin työkavereilta.
”Siellä oli aika vahva ja miehinen solidaarisuuden henki. Oli kunnia-asia, että nuorempia tekijöitä opetettiin työssä. Heidät otettiin siipien suojaan, jotta oppivat tarvittavat taidot. Yksi tärkeä taito oli säästää voimankäyttöä.”
Itseään ei saanut polttaa loppuun tai teloa, sillä mitään terveydenhuoltoa ei ollut saatavilla.
Snellmanin mukaan hevosten kunnosta pidettiin suurempaa huolta kuin työmiesten. Hevonen oli kallis investointi, jota ei voinut korvata miehillä.
Uittomiesten tärkein työkalu oli keksi, jolla tukkeja pystyttiin liikuttamaan vedessä. Verbin keksiä alkuperä tulee kyseisestä työkalusta. Kuva: Museovirasto / kansatieteen kuvakokoelmaSavotoiden ruokavalio oli varsin energiapitoista ja koostui läskistä, lihasta, perunoista, leivästä, voista, erilaisista ryyneistä ja kahvista.
Kalorit tulivat raskaassa työssä tarpeeseen. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan liikuntafysiologian professori Juha Hulmi arvioi metsätyöläisten energiankulutuksen olleen poikkeuksellisen suurta.
”Jos tavallinen 80-kiloinen mies kuluttaa 3000 kilokaloria päivässä, niin tuollaisissa hommissa voi kulua helpostikin 5000 kilokaloria. Töiden alussa vielä tätäkin enemmän”, Hulmi sanoo.
Tukkijätkien ruokavalio ei vaikuta Hulmin mielestä terveelliseltä. Läskissä on kuitenkin korkea energiapitoisuus, mikä teki siitä käytännöllistä särvintä. Ruoka piti kuskata korpeen.
”Ei siellä millään pelkillä kasviksilla olisi pärjännyt, mutta aika rasvaiselta tuo vaikuttaa”, Hulmi kommentoi.
Lihaksia on opittu käyttämään taloudellisesti ja tehokkaasti, kun samat liikeradat ovat toistuneet.
Työ on vaatinut monipuolista ja hyvää yleiskuntoa. Hulmi painottaa lihaskestävyyttä, staattista voimaa ja nopeus- sekä maksimivoimaa.
”Sahaaminen on vaatinut kestävyyttä ja isojen tukkien vetäminen on vaatinut maksimi- ja kestovoimaa. Tukkien päällä taiteilu on vaatinut kehonhallintaa ja hyvää tasapainoa.”
Yläruumin ja käden lihakset ovat olleet kriittisessä roolissa.
”Normaalikokoinen hyväkuntoinen mies on maastavedossa melko vahva. Voisin kuvitella, että yläkropan voimat ovat olleet merkittävässä asemassa ja käsien voimat rajoittava tekijä.”
Voimankäytössä on kyse myös paljolti taidosta.
Hulmi uskoo, että tämä on ollut metsätöissä tärkeässä roolissa. Lihaksia on opittu käyttämään taloudellisesti ja tehokkaasti, kun samat liikeradat ovat toistuneet.
Tukkien köysikuormausta hevosrekeen. Kuva: M. Mannelinen / Lusto - Suomen Metsämuseo / Metsätehon kokoelmaTukkijätkien kuvia katsomalla käy selväksi, että mitään ladonoven kokoisia lihaskimppuja miehet eivät olleet. Miten voimat ovat kuitenkin riittäneet?
”Saattaa olla, että nämä ihmiset eivät näytä kauhean isoilta, mutta heillä on hyvä lihasmassa tärkeissä lihaksissa. Pieni rasvaprosentti voi myös hämätä kokoa, kun on vaatteet päällä.”
Hulmi kertoo voiman riippuvan monesta tekijästä, joista lihasten koko on vain yksi. Iso merkitys on hermostolla, ruumiinrakenteella eli käytännössä vipuvarsien pituudella ja lihasten kiinnittymiskohdilla luihin. Perintötekijät ovat elintapojen lisäksi merkittävässä roolissa.
”Voimasta noin 50 prosenttia on perintötekijöiden ratkaisemaa ja lihaskoosta jopa 60–90 prosenttia. Kehon mitat ja vipuvarret ovat täysin geneettistä.”
Hulmi uskoo, että monella metsätyöläisellä on ollut perintötekijöiltään vahva ruumis, taito käyttää voimaa ja hyvä lihaskunto oikeissa paikoissa.
”Myös kivun ja väsymyksen sietokynnys on ollut varmasti korkea.”
Tukinuittoa Kumsajoella Karjalassa vuonna 1941. Sotaa käyvä Suomi tarvitsi puutavaraa ja hatuista päätellen nämä miehet olivat armeijan leivissä. Kuva: Erkki Viitasalo- Osaston luetuimmat
