Vanha metsätyöläinen saattoi voimiensa hiipuessa päästä savottakämpän talonmieheksi – joskus tehtävä annettiin pojalle, jonka voimat ja taidot eivät vielä muuhun riittäneet

Savotta oli juuri käynnistymässä Savukoskella. Oli helmikuun alku vuonna 1952, kun vanha mies, Tapani nimeltään, saapui kämpälle talonmiehen pestiin. Hän kertoi olleensa metsätöissä jo yli 40 vuotta, söi vähän eväitään, turisi ja tupakoi hetken, veti karvalakin korvilleen, kietoutui palttooseensa ja kävi nukkumaan laverille eli peskalle kylmään ovipieleen.

”Siinä aamuun asti liikkumatta makasi. Met keskenämme jutustimme, että taisipa tulla oikia talonmies! Mutta me erehdyimme. Mies oli erittäin tunnollinen ja hoiti hommansa”, Mauri Tynkkynen muistelee kirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa.

Kämppien talonmiehet olivat usein Tapanin kaltaisia ikääntyneitä metsätyöläisiä, jotka eivät enää kunnolla jaksaneet raskasta puunkaatoa ja hevosajoa lumisessa metsässä. Heitä kutsuttiin kämppäukoiksi tai kämppäisänniksi, kartanomiehiksi tai kipinämikoiksi.

Savottakämpän talonmiehen pestiin hakeutuminen oli yksi vanhenevan metsätyömiehen strategioista, tutkija Jyrki Pöysä toteaa kirjassa Jätkän synty. Ikämiehen oli pyrittävä tehtävään, johon voimat vielä riittivät.

Pokasahojen aikaan metsä­työ oli niin raskasta, että urakkahommissa eivät ikämiehet enää pärjänneet.  Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Talonmiehiä käytettiin etenkin suurilla savotoilla kämppämajoituksen kukoistuskaudella 1940-luvun lopulta 1960-luvulle. Pestin saamista helpotti, jos oli hyvissä kirjoissa savotan ukkoherran silmissä.

Yksi kämppien konkareista oli Auku. Hän oli nuoresta pojasta tehnyt metsätöitä ja aloittanut jo aikakaudella, jolloin ensimmäiseksi piti rakentaa suoja itselle ja hevoselle.

”Ukkoherrat pitivät huolta vanhoista jätkistään ja siksi Aukullekin järjestyi aina talveksi kartanoherran paikka”, Tapio Vilkuna kertoo kirjassaan Savitalon pojat savotalla. Hän kuvaa järjestelyä senaikaiseksi sosiaalihuolloksi.

Metsätyötä kevyempää työtä oli tarjolla myös tiemiehenä, joka huolehti ajourien kunnossapidosta.

”Heitä [talonmiehiä ja tiemiehiä] kutsuttiin myös savotan elinkautisiksi”, Vilkuna kertoo.

Joskus savotan talonmieheksi palkattiin nestorin sijasta noviisi. Eero Kortelainen kertoo kirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa kokemuksistaan 16-vuotiaana 1940-luvun lopulla.

Eero lähti Pelkosenniemellä tukkipalstalle isänsä ja veljensä kanssa. Paikalle saapui ukkoherra, joka katseli aikansa nuorukaisen työntekoa ja totesi sitten, että tämän on parempi ryhtyä kipinämikoksi.

”Se oli kyllä toisaalta hyvä, että pääsi pois siitä työstä. Olinhan aivan ensikertalainen ja senhän näki työnjohtajakin, ettei tuosta mitään tule. Kipinämikon homma oli taasen kämpän lämmittäminen öisin. Piti valvoa silloin, kun toiset nukkui.”

Tulta oli pidettävä yllä myös kuivaushuoneessa ja samalla valvottava, että miesten varusteet kuivuivat mutta eivät kärventyneet. ”Kuivaushuoneessa oli voimakkaat tuoksut, siellä oli hevosvaljaat, märät vaatteet, sukat, kengät ja vanttuut”, Eero muistelee.

Nukkumaan sai käydä aamuyöllä. Eerolle se tarkoitti kello kolmen tai neljän aikaa, koska pian sen jälkeen, viiden maissa, emäntä heräsi aamuaskareilleen.

”Unta ei minun tarvinnut kauan odottaa ja kun miehet aamutoimiansa tekivät ei se hälinä minua häirinnyt, nukuin aina puolille päivin”, Eero jatkaa kertomustaan.

Talonmiehen ote ei saanut herpaantua; sen koki karvaasti alussa mainittu Tapani. Muutoin ahkera mies sai lopputilin, koska hän laiminlöi kämpän yövalosta huolehtimisen.

Savotoilla oli hyvinkin nuoria poikia. Kuvassa Nujulan kämpän miehiä Valtimon Rumossa, edessä vas. savotan kuopus, 12-vuotias Jussi Liuski. Kuva: Nurmeksen museo / Nurmeksen sos.dem.Työväenyhdistys

Talonmiestyyppisiin töihin palkattuja poikia kutsuttiin uitolla kokinapulaisiksi. Savotalla saatettiin puhua kartanopojista, Hanna Snellman kertoo kirjassaan Tukkilaisen tulo ja lähtö.

Ohjeeksi nuoret saivat, että pitää tehdä mitä kokki käskee.

Iso osa myös aikuisten talonmiesten tehtävistä liittyi kämpän emännän auttamiseen. He esimerkiksi kantoivat ruuanlaitto-, juoma-, sauna- ja likavesiä. Jos kämpältä puuttui kaivo, vesi oli haettava vesistöstä tai lähteestä.

”Suurena apuna veden kannossa oli ämmänlänget. Se paljon helpotti, kun monesti oli pitkä matka avannolle, josta vesi piti kantaa”, muistelee Eero, jonka töihin kuului myös perunoiden kuorimista ja lihan paloittelua.

”Heidän [kämppäukkojen] apuaan tarvittiin esimerkiksi kämpälle kokonaisina tuotujen eläinten ruhojen käsittelyyn ja pilkkomiseen”, Maaria Haikola kertoo kirjassaan Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.

”Myös puunhakkaamista riitti halkorantteella, sillä kämppien kamiinat, keittiön hellat ja ulkosaunat lämpenivät 1950–1960-luvuille asti puulla”, Haikola jatkaa.

Kämpän isäntä saattoi joskus antaa kämppäemännälle myös henkistä tukea.

Terhi Reiterän tutkimuksessa eräs kämppäemäntä muistelee, kuinka hän kertoi lähentelijästä tuvan kipinämikolle. Tämä neuvoi, että seuraavalla kerralla ahdistelijaa kannattaa lyödä ”kunnolla jollaki kapustalla tai minkä saat kätteen”.

Kumautus tehosi niin perusteellisesti, että hiplaaja pyörtyi.

”Mää sain kyllä sen jäläkeen [– –] hänestä olla rauhassa”, emännän muistelus jatkuu.

”Se tuli kipinämikko, että eihän nyt hän tarkottannu, että nuin kovasti lyyä.”

Puun kaataminen painavalla moottori­sahalla oli raskasta myös voimiensa huipulla oleville metsätyömiehille. Metsätöitä Längelmäen Länkipohjassa tammikuussa 1960. Kuva: Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto / Erkki Voutilainen

Persoonallisista talonmiehistä riitti jutun juurta. Mauno Immonen muistelee Savottaperinnettä-kirjasessaan Mikkoa, jonka johtoporras 1950-luvulla palkkasi kämppäukoksi. Mikon heikko kunto oli pantu merkille.

”Siihen aikaan työnjohdollakin oli vara järjestää huonoon käveeseen ajautuneille kulkumiehille kämpän ritsiltä selänsija ja mahdollisuus leivän syrjään.”

Mikon tausta jäi salaisuudeksi, mutta mies hoki, että Venäjällä hänet tapettaisiin. Syy väitteeseen ei muille selvinnyt, mutta se huomattiin, että Mikko säikkyi kovia ääniä, polkupyörän räminääkin.

Työporukassa kulki myös uskottavalta tuntunut huhu, että Mikko olisi aiemmin ollut laivakokkina. Kämpällä Mikko valmisti omat ruokansa, hankki ja teurasti joskus lampaan tai vasikan, osti metsästäjien metsosaaliit sekä kasvatti ja säilöi avomaankurkkuja. Toisin kuin muut jätkät hän myös kuunteli radiosta klassista musiikkia.

”Mikko palkkasi siskoni luutuamaan kämpän lattiat. Hän ei itse jaksanut”, Immonen kirjoittaa.

”Muut kämppäukon toimeen kuuluvat työt hän hoiti vaikka oli henkilaita mies.”

Kämppäukko Aleksei Palviainen kiskoo vasupäreitä Ilomantsin Tervalahden vene­laiturilla vuonna 1959. Kuva: Suomen Metsämuseo Lusto / Pentti Väänäsen kokoelma

Paljon elämää ja metsätyötä nähnyt kämppäukko saattoi halutessaan opettaa nuorille jätkille paljon.

Oppi tuli kantapään kautta, jos uskaltautui lyömään korttia Piru-Erkiksi kutsutun talonmiehen kanssa. Erkki osasi korttipelinsä.

”Sitä hän hyödynsi iltapuhteina. [– –] Ei Erkki rahaa koonnut, mutta teetti hävinneellä hänelle kuuluvia töitä”, Usko Luostarinen muistelee Muut sortaa, saha yksin puoltaa -kirjassa Inarin työmaata ja vuotta 1954.

”Panimme merkille monta kertaa, kuinka joku toinen pilkkoi honkapölkkyjä rantteella ja kantoi pilkkeitä sisälle. Erkki makaili porontaljallaan ja houkutteli jotakin toista katsomaan katkolla jotain pikkupanosta.”

Kämpän nuoressa polvessa heräsi kilpailuhenki: eikö kukaan tosiaan pärjäisi korttipelissä mokomalle äijälle.

”Seurauksena oli vain, että Erkki sai olla melkein rauhassa töittensä kanssa, hävinneet kantoivat puita ja nauroivat tyhmyydelleen.”

Elämän ehtoopuolella kaikille ei käynyt yhtä hyvin kuin Aukulle, Mikolle ja Erkille.

Varsinkaan vaikeina työttömyyskausina keveämpiä töitä ei riittänyt kaikille tarvitseville ja ikämiesten oli tartuttava samoihin tehtäviin kuin nuorten, Hanna Snellman muistuttaa kirjassaan.

”Kaikilla ei ollut mahdollisuutta saada edes ruokapalkalla työpaikkaa vanhuuden turvaksi. Multamäkeä – varsitien hiekottamista – pidettiin yleisesti viimeisenä mahdollisena työpaikkana. Entinen ukkoherrakin saattoi joutua elättämään itsensä vanhuuden päivillään leivonnaisia savotoilla kaupitellen.”

Tiemiehen homma oli kevyempää kuin hakkuutyö. Tässä pumpataan Länkipohjassa vettä järven jäälle, jotta jää vahvistuu kantamaan raskaat tukkikuormat.  Kuva: Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto / Erkki Voutilainen

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2024.