Uittomiehiä ponttuulla Längelmäveden reitillä 30-luvulla. Vasemmalla Olli Lehdon isoisä Eemeli Lehto, joka toimi 25 vuotta Pyhäjärvi Oy:n työnjohtajana. Kuva: Olli Lehdon kokoelma / Suomen Metsämuseo Lusto
Olli Lehto osallistui nuoruudessaan uittoihin, joissa raskasta ja vaarallista työtä paiskittiin aamusta yöhön ja sen jälkeenkin – ”Parikin vuorokautta jaksoin valvoa”
Olli Lehto ehti tasapainoilla tukeilla monet keväiset uitot ennen kuin puutavara siirtyi kumipyörien päälle. Nyt kahdeksankymppisenä hän kiertää kertomassa tukkilaisperinteestä.Tilaajalle
Olli Lehto on kerännyt perikunnilta tukkilaisten vanhoja varusteita. Lierihattu suojasi niin auringolta kuin sateelta. Kuva: Jyrki LuukkonenPikkupoika kantoi silmä tarkkana villasukkaa. Sen sisällä hölskyi lasipullo.
”Isä oli uitolla töissä ja vein hänelle kotoa kahvia”, Olli Lehto, 83, muistelee keittiössään Kangasalla.
Sumppilähettinä hän oli vuonna 1946 tai niillä main. Längelmäveden reitin latvavesillä Vinkiän kylällä oli varhainen kevät, lumet juuri lähteneet. Isä ja muut miehet vierittivät rannalta tukkeja järveen, josta ne lähtivät kohti jokea ja Valkeakoskea.
”Taisin olla kuuden vanha, en vielä koulussa. Sillä välin, kun isä joi kahvia, otin hänen keksinsä eli uittohakansa ja aloin sillä törkkiä puita.”
Uiton alkupäässä oli tullut käymään myös työnjohtaja, joka kirjoitti tukkilaisille förskottilappuja ja jakoi palkkaennakkoja. Pomo katseli pikkujannun keksinheilutusta ja tuumasi, että annetaanpas ”kölperillekin kottia”.
”Sain ison, 20 markan messinkikolikon. Säilytin sitä pitkään aarteena ennen kuin maltoin uhrata sen osuuskaupan lakritsaan.”
Meni laiturit ja katiskat
Nykyään samalla rannalla kohoaa hieno huvila. Olli Lehdon tekisi mieli joskus poiketa kertomaan sen asukkaille entisajoista. Siitä, miten isä jo talvella ajoi hevosella rantaan puut, jotka kevään tullen käsipelillä lykättiin vesivoiman vietäviksi.
Vesireitit – purot, joet ja niiden väliset lammet ja järvet sekä meri – olivat Suomessa puutavaran tärkein kuljetustapa 1960-luvulle saakka. Vielä silloinkin yli puolet puusta kulki tehtaille vettä pitkin, toteavat Esko Pakkanen ja Matti Leikola kirjassaan Puut perille ja käyttöön.
Vesi virtasi ilmaiseksi, mutta rantojen maanomistajien kanssa piti ”olla välilöissä” ja korvata vahinkoja, Lehto kertoo.
”Keltä meni puiden mukana laituri, keltä katiska tai karja-aita. Ennen uittoa ja uiton jälkeen luotetut miehet pitivät rantakatselmukset, ja menetykset listattiin uittovahinkokirjaan. Sitten neuvoteltiin, paljonko yhtiön pitäisi maksaa, jotta se saisi uittaa seuraavanakin keväänä.”
Reppu selässä, pesti mielessä
Kevään tulon varma merkki oli Lehdon lapsuudessa se, että kotikulmille ilmestyi miehiä reput selässä, uittopestit mielessä. Jos vedet eivät vielä olleet auenneet, sai ehkä valmistelutöitä. Uiton oli päästävä käyntiin heti kun jäät lähtisivät.
”Väylien reunoille ja kivikkoihin sidottiin ohjauspuita myötäkarvaan eli niin sanotusti otvitettiin, jotta uitto lähtisi menemään eikä syntyisi tukkisumia. Uittohaat piti myös laittaa kuntoon kiinnittämällä terät parimetrisiin kuusenvarsiin.”
Jos kevät viipyi, myös uiton aloittaminen viivästyi.
”Tukki ei ui, jos ei ole vettä alla. Väylän alkupään puroilla otollinen hetki saattoi mennä ohi muutamassa päivässä. Sään ennustaminen oli henkimaailman asioita. Työnjohtajat katselivat sitä linnunradasta ja vaikka mistä.”
Isoisästä pojanpoikiin
Kun vedet aukesivat, paikalle tarvittiin paljon kausityövoimaa. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla jätkien määriä ei juuri tilastoitu, mutta Pakkanen ja Leikola arvioivat, että parhaimmillaan samaan aikaan uittotöissä saattoi olla yli 50 000 henkeä. Vuonna 1950 luku oli 40 000, mutta vuonna 1961 enää 22 000.
Muutos kertoo siitä, että puu alkoi kulkea yhä enemmän raiteilla ja kumipyörillä.
Tukkijätkien joukkoon mahtui jokunen nainenkin. Varsinkin sota-aikana töihin tarvittiin naiset ja nuoret, kun miehet olivat rintamalla.
”Tapasin kerran 90-vuotiaan tädin, joka muisteli ahkeroineensa 12–13-vuotiaana uitolla vyötäröä myöten jäisissä vesissä saapasruojut jaloissa. Hän totesi, että se oli elämää ja siitä sai rahaa. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen, ja tuntui hienolta, kun pystyi olemaan avuksi.”
Osalle uittotöitä riitti vain viikoksi pariksi, osalle koko kesäksi. Joukossa oli sekä kaukaa saapuvia kulkumiehiä että Olli Lehdon isän kaltaisia pienviljelijä-metsätyöläisiä ja heidän perheenjäseniään lähiseudulta.
”Isoveljen kanssa oltiin kolmas sukupolvi tukkilaisia, isän ja isänisän jäljissä.”
Olli Lehto ja hänen kaverinsa Jorma Virta noin 15–16-vuotiaina työntämässä puuta liikkeelle. Kuva: Olli Lehdon kokoelmaLeikin varjolla ammattiin
Lehtojen kotimökki sijaitsi kilometrin päässä uittopaikasta. Perheellä oli myös vähän peltoa, lehmä ja hevonen. Isä oli selvinnyt sodasta hengissä ja löytänyt vaimon uittoreissullaan eräästä rantamökistä. Lapsia syntyi neljä, Olli toiseksi vanhimpana.
”Isä otti kannustavasti meidät mukaan touhuihinsa heti, kun ruvettiin kävelemään. Mentiin metsään ja koetettiin kuoria puuta. Leikin varjolla opittiin käyttämään sahaa ja kirvestä, tekemään valkea ja sammuttamaan se.”
Isä oli käynyt kaksi viikkoa kiertokoulua, äiti nelivuotisen kansakoulun. Molemmat korostivat jälkikasvulle kouluttautumista. Olli Lehtoon tavoite ei tarttunut.
”Lukeminen tuntui vaikealta. Hyvä kun kansakoulusta selvisin. Veri veti uitolle ja savotalle tekemään miesten töitä ja samaa kuin isä.”
Iltapäivisin koulun jälkeen pojanviikarit juoksentelivat rannoilla ja ihailivat jätkiä, jotka keksit kourassa kulkivat ketterästi tukin päältä toiselle. Aikuiset kielsivät keskenkasvuisia juoksemasta tukeilla, koska se oli hengenvaarallista.
”Sehän vain innosti kokeilemaan. Peruskuntoni oli hyvä, koska juoksin ja hiihdin neljän kilometrin koulumatkan, ja vähitellen rupesin pysymään pölkyllä. Harjoittelua se vaati, mutta isä näytti mallia.”
Sen jälkeen saattoikin päästä palkkalistoille uittopojaksi.
Metsänhoitajaopiskelijoita oli tulossa uitolle työharjoitteluun, joten Olli Lehto (toinen oik.) ja hänen kaverinsa Jorma Virta laittoivat huumorimielessä kravatit kaulaan. Vas. Ollin serkku Veijo Lehto ja oik. Ollin setä Rauni Lehto. Kuva: Olli Lehdon kokoelma / Suomen Metsämuseo LustoMärkää, kylmää ja nälkää
Olli Lehto kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka ehti osallistua purouittoihin.
Hän aloitti tukkityöt jo koululaisena ja kulki isänsä mukana osana tämän roikkaa eli työporukkaa. Kansakoulun jälkeen yli 14-vuotiaana hän kiersi välillä eri kaupungeissa painivalmennuksen perässä ja työskenteli milloin satamassa lähettinä, milloin läkkisepän oppipoikana.
”Uittoihin ehdin osallistua palkattuna työntekijänä seitsemänä keväänä, viimeisen kerran vuonna 1964.”
Tukkilaisen arjesta oli elokuvien romantiikka ja rillumarei kaukana. Pienellä palkalla oli tehtävä raskasta ja vaarallista työtä kylmässä, nälkäisenä ja märkänä.
”Sään armoilla oltiin. Keväällä saattoi olla lumi maassa ja vesi jäistä, satoi räntää tai vettä. Ei ollut nykyajan vedenpitäviä vaatteita, vaan nahkasaappaita ja sarkapuseroita. Ne kastuivat kaksi kolme kertaa päivässä.”
Kuivattelemaan pääsi ehkä lähitaloon, jos sinne oli sovittu majapaikka. Useimmiten oli tyydyttävä nuotioon taivasalla tai havulaavulla. Savottakämppien kaltaisia pysyviä rakennelmia ei tehty, sillä jätkät kulkivat puiden mukana vesistöjen varsia eteenpäin varmistamassa tukkien kulkua.
”Jos puut alkoivat kasaantua, hypättiin tukille, sauvottiin avaamaan suma ja taas tukilla rantaan.”
Kun puut saapuivat järville, ne sidottiin lautoiksi, joita hinattiin kone-, ihmis- ja hevosvoimin. Järviosuuden jälkeen tuli taas joki vastaan ja lautta piti purkaa.
”Kun esimerkiksi Ähtäristä lähdettiin Näsijärvelle, lautta täytyi koota lähes 30 kertaa. Saattoi mennä pari vuottakin, ennen kuin tukit olivat perillä Porissa. Nykyään kun moto käy metsässä maanantaina, puut ovat tehtaalla jo torstaina.”
Uittomiehiä tauolla Längelmäellä jonakin 30-luvun lämpimänä kesänä. Vasemmalla Olli Lehdon isä Arvi Lehto. Kuva: Olli Lehdon kokoelma / Suomen Metsämuseo LustoVahvan kahvin voimalla
Lehto ei ole ikinä elämässään tuntenut itseään niin väsyneeksi kuin uitoilla. Kiireaikoina töitä paiskittiin aamusta yöhön ja sen jälkeenkin.
”Parikin vuorokautta jaksoin valvoa. Ihmettelin, miten myös vanhat miehet jaksoivat. Kahvin voimalla mentiin. Eräskin jätkä tapasi pyytää niin vahvaa kahvia, että täit päästä lähtee.”
Jos väylä oli valmisteltu hyvin ja päivä tehty ankarasti töitä, tukit saattoivat yöllä soljua eteenpäin ja rantanuotiolla pystyi ummistamaan silmänsä.
”Kaikki oli hyvin, jos joesta kuului ’klonk klonk’. Mutta jotain oli hullusti, jos alkoi kohina käymään.”
Ruuhkaa selvittämään ei välttämättä aina kiirehditty, jos kohdalle oli sattunut niuhottava ja turhantärkeä työnjohtaja. Suma sai kasaantua kostoksi pomon haukkumisista.
”Hyvä työnjohtaja taas tunsi meidät ja luotti niin, ettei päiväkausiin käynyt katsomassa. Saatiin vapaasti tehdä työt, kunhan uitto kulki.”
Esimiehen luottamus auttoi sietämään työn riskejä.
”Varsinkin vanhemmat uittojätkät olivat usein uimataidottomia. Tukkien väliin saattoi jäädä jumiin ja menettää jalkansa tai henkensä. Eräs tuttu muisteli loppuikänsä, miten hän juoksi tukeilla peräkkäin kaverinsa kanssa. Kun hän katsoi taakseen, kaveria ei enää näkynytkään.”
Olli Lehdon varastosta löytyy sekä uiton että savotan työvälineitä. Kuusen näreistä kierrettiin lenkkejä tukkien sitomiseen. Kuva: Jyrki LuukkonenTiedoksi nykypolville
Kotikerrostalon kellarivarastossa sijaitsee nykyään Olli Lehdon aarre, huone täynnä metsätyöhön liittyviä tavaroita.
Uittoaikojen jälkeen hänestä tuli monen alan sekatyömies, mutta vapaa-ajan harrastukseksi hän perusti vuonna 2002 ystäviensä kanssa Pirkka-Hämeen jätkäperinneyhdistyksen. Joukko alkoi kiertää tapahtumissa esittelemässä uittojen ja savottojen aikaa.
”Haluamme näyttää nuoremmille sukupolville, miten yksinkertaisilla välineillä tehtiin suuri työ. Sillä saatiin paperikoneet pyörimään.”
Lehto innostui myös tukkilaiskisoista koskenlaskuineen ja puomijuoksuineen. Mitalejakin tuli.
”Perinneyhdistyksessä meitä on enää kourallinen, ja olemme kaikki yli 80-vuotiaita.”
Jokusen kerran kesässä ryhmällä on yhä käyttöä Lehdon kellarivarastossa seinään nojaavalle uittohaalle ja naulassa riippuville närelenkeille. Niillä tukit sidottiin lautaksi, kun ei kettinkiä ollut.
Varaston katonrajasta vaatetangolta löytyy myös musta 1950-luvun nahkatakki, yksi Lehdon rakkaimmista muistoista. Siihen hän säästi rahat ensimmäisistä metsätyö- ja uittopalkoistaan.
”Takki mahtuu yhä päälle”, hän näyttää. ”Nahkarotsi piti välttämättä saada, koska isoilla pojillakin oli. Se päällä tuntui mieheltä.”
Nuorukainen takin sisällä oli myös tehnyt miehen työn.
Lähteitä ja lisätietoja:
Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Puut perille ja käyttöön. Suomen metsien käytön historiaa, toinen nide (Metsäkustannus 2011)
Hanna Snellman: Tukkilaisen tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä (Pohjoinen 1996)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 4/2024.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
