”Turvallinen lapsuus on mahdollistanut sen, että haluan ja jaksan auttaa heikoimmassa asemassa olevia”, Hynninen sanoo. Kuva: Kari Salonen
Päihdeongelma ei ratkea sillä, että korkki kiinni, tietää vankilapappi Miika Hynninen – ”Taustalla on aina haavoja minäkuvassa”
Savolaissyntyinen vankilapappi Miika Hynninen uskoo musiikin parantavaan voimaan. Hän tietää, että mitä enemmän vankien kanssa viettää aikaa, sitä enemmän muutoksen hedelmää heissä näkyy.Tilaajalle
Rock-bändeistä ponnistanut Miika Hynninen toimii Suomen suurimmassa vankilassa Helsingissä myös yhteisömuusikkona. Bluegrass-työpaja innosti hänet kansanmusiikin pariin. ”Luin lehtiartikkelin Kalevauva.fi -yhtyeen synnystä ja inspiroiduin siitä. Ehdotin yhdelle vanhalle coverbändikaverille, että keksitään joku kansanmusiikkivaikutteinen konsepti ja lähdetään Kaustisille keikalle.” Kuva: Kari SalonenIkkunattomassa huoneessa ei paista kuin loisteputkivalot, vaikka myrskyn jälkeen pouta pilkistää pilvien raosta. 1800-luvun rakennuksen kattoa leikkaa kalterimainen säleikkö. Kolkossa huoneessa lojuu kitaroita, rumpusetti ja basso, muutamia pahvilaatikoita, seinä on vuorattu bändijulisteilla. Pakoon ei pääse.
Tähän huoneeseen vankilapastori Miika Hynninen kokoontuu kerran viikossa vankien kanssa. Hän vetää muun muassa bändiryhmää, joka on osa päihderyhmän kuntouttavaa toimintaa Helsingin vankilassa. Aiempaa soittokokemusta ei tarvita.
Hynninen istahtaa tuolille t-paidassa ja harmaassa neuleessa. Kaulassa ei roiku tällä kertaa vaaleita lipereitä, papille tunnusomaista irtokaulusta.
”Vangit juttelevat kanssani helpommin, kun on heille vain Miika, ei pappi. Olen lähestyttävämpi”, Hynninen avaa.
Bändiryhmässä katsotaan usein nauhalta keikkaa, elämänkerrallista dokumenttia tai kuunnellaan joku biisi. Sitten Hynninen keskustelee vankien kanssa musiikin herättämistä tunteista ja ajatuksista. Joskus valitaan yhdessä joku biisi ja tehdään siitä oma sovitus.
”Päihdeongelma ei ratkea sillä, että korkki kiinni. Taustalla on aina haavoja minäkuvassa. Mutta luovalla toiminnalla niitä voidaan koittaa kursia kokoon”, hän toteaa.
Suomen vankiloiden kuntouttava toiminta on Hynnisen mukaan vaakalaudalla. Iso osa maamme 28 vankilasta sijaitsee maaseudulla.
Vankien kuntoutukseen kuuluvat muun muassa erilaiset ryhmät, työpajat, toimintaohjelmat, opiskelu, keskustelut ja yhdessä toimiminen. Jos vanki sitoutuu työntekoon, kuntoutukseen ja päihteettömyyteen, hän voi päästä koevapauteen ja siitä ehdolliseen vankeuteen.
Kuntouttavan toiminnan epävarma tilanne johtuu Hynnisen mukaan Rikosseuraamuslaitoksen resurssipulasta. Järjestelmiin kirjaaminen ja toimistotyö lisääntyy työntekijöillä jatkuvasti niin, ettei jää aikaa varsinaiselle vankien kohtaamiselle. Alalla on myös rekrytointiongelmia. Vartijoiden virkoja on koko ajan täyttämättä.
”Resurssivaje näkyy lähivuosina pahoinvointina ja rikollisuuden lisääntymisenä koko maassamme. Siksi resurssit pitäisi suunnata ennaltaehkäisevään työhön: kouluihin, päiväkoteihin, perus- ja sosiaaliterveydenhuoltoon ja terapiapalveluihin.”
”Päihdeongelma ei ratkea sillä, että korkki kiinni. Taustalla on aina haavoja minäkuvassa. Mutta luovalla toiminnalla niitä voidaan koittaa kursia kokoon.”
Hynninen sanoo kasvaneensa turvallisessa lapsuudenkodissa Pohjois-Savon Leppävirralla. Isovanhemmat olivat pienviljelijöitä. Muistoissa on yhä perunan kylvöhetket pellolla.
”Kotiseutu on ollut merkittävä oman identiteetin rakentaja. Pidän itseäni edelleen savolaisena”, hän lausuu.
Savolaista hänessä on omien sanojensa mukaan edelleen ajattelemisen ja puhumisen tapa.
”Kun savolainen ohjaa jollekin tietä, hän kertoo ensin kaikki mutkat ja navetat matkan varrelta, ennen kuin pääsee päätepisteeseen. Kyse on siitä, että ei pääse heti olennaisimpaan asiaan vaan selittää ensin kaikki vähemmän tärkeät asiat.”
Hynnisen mukaan savolainen kokee, että kaikki kuvassa näkyvät asiat ovat olennaisia kokonaisuuden hahmottamisen kannalta. Neuvonannossa tietysti kannattaisi olla suoraviivaisempi.
”Mutta saattaahan olla, että sinne sivupolullekin joskus eksytään, jolloin sekin tieto on tärkeää”, hän hymähtää leppoisan savolaiseen tyyliin.
Tänä vuonna kirvoittava keskustelun aihe on ollut vankilaverkoston uudistaminen. Spekulaatioissa nousee vankiloiden keskittäminen suuriin kaupunkeihin, kuten Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään, Kuopioon, Ouluun, Vaasaan ja Hämeenlinnaan. Tämä tarkoittaisi maaseudun pienten vankiloiden alasajoa.
Hynnisen mukaan asiaa pitäisi miettiä lasten tapaamisoikeuden näkökulmasta.
”On tärkeää, että vangit pystyvät tapaamaan perheenjäseniään. Inhimillisestä näkökulmasta maaseudun vankiloiden alasajo ei olisi järkevää, vaikka säästöä sillä totta kai haetaan.”
Hänen mukaansa pitäisi myös miettiä sitä, onko se hyväksi maapallolle, että omaiset ja työntyöntekijät ajavat pitkiä matkoja vankilaan, jos kaikki olisivat kaupungeissa.
”Toisaalta ihmisasutuksen keskittäminen kaupunkeihin on ekologisempaa pitkässä juoksussa, mutta silloin maaseutukulttuuri kuihtuu ja kuolee.”
”Aina ei pystytä hallitsemaan elämää, vaikka kuinka niin kuviteltaisiin.”
Miika Hynninen päätyi vankilapastoriksi sattuman kautta 13 vuotta sitten. Hän kaipasi säännöllistä työaikaa työskenneltyään seurakuntapastorina. Nyt hän toimii Suomen suurimmassa vankilassa. Helsingin vankila on suljettu laitos. Se on miesvankila, jossa tuomiotaan suorittavat myös 15–17-vuotiaat tutkintavangit. Kuva: Kari SalonenMutta tullaan takaisin siihen juurisyyhyn, miten vangit ovat päätyneet tänne. Rikosten tekemiseen ajavat esimerkiksi syrjäytyneisyys, päihteet, antisosiaalinen persoonallisuushäiriö tai lapsuuden kaltoinkohtelun traumat.
Hynnisen mukaan elämä voi silti suistua raiteiltaan, vaikka ei olisi mitään varsinaista syytä.
”Elämässä voi tulla tapahtumia vastaan, jotka ovat meidän oman kantokykymme ulkopuolella. Aina ei pystytä hallitsemaan elämää, vaikka kuinka niin kuviteltaisiin.”
Vaikka toisin ajattelisi, Hynnisen mukaan vangeilla on vahva moraalitaju tietyissä asioissa. He erottavat usein vahvasti sen, mikä on oikein ja mikä on väärin. Väkivaltaa omaa äitiään tai naista kohtaan katsotaan hyvin pahalla. Myöskään seksuaalirikollisia vangit eivät hyväksy.
”Ongelma on se, että oikean ja väärän rajat eivät ikään kuin koske itseä. Tämä on tyypillistä erityisesti antisosiaalisille persoonallisuushäiriöisille, joita on paljon vangeissa.”
Hynnisen mukaan pahuus tapahtuu ihmisten välissä.
”Pahuus on vaille jäämistä, tekemättömiä tekoja ja kyvyttömyyttä kohdata toinen ihminen”, hän analysoi.
Vankilapappi huolehtii vankien uskonnon harjoittamisen toteutumisesta. Eniten Suomen suurimmassa vankilassa on kristittyjä ja sen jälkeen muslimeita, Miika Hynninen sanoo. ”Tärkein työtehtäväni on keskustella vankien kanssa. Monet haluavat puhua ahdistuksesta ja ihmissuhteista sekä olemiseen liittyvistä kysymyksistä.” Kuva: Kari SalonenMusiikin kuuntelu herättää vangeissa joskus muistoja elämän varrelta. Eletyt hetket voivat olla sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet rikosten tekemiseen.
”Musiikki voi olla väylä auttaa persoonan kasvamisessa. Ihminen pääsee käsiksi tunteisiinsa ja voi alkaa prosessoimaan omaa minuuttaan. Luova toiminta voi parhaimmillaan toimia ikään kuin oikotienä oman minuuden merkittäviin syvätasoihin, joiden kautta muutos mahdollistuu.”
Hynninen kertoo näkevänsä säännöllisesti muutoksia vangeissa. Toisinaan se vaatii hengellisen heräämisen, toisinaan ei.
Oman työn tuloksen näkeminen on vahvistanut hänen kantaansa pehmeämmälle kriminaalipolitiikalle. Hänen mielestään ratkaisu ei ole sulkea ihmisiä koppeihin suorittamaan pitkää tuomiota. Se ei paranne kenenkään toimintakykyä, eikä tee kenestäkään yhteiskuntakelpoista.
”Olen ymmärtänyt, että mitä enemmän vankien kanssa jutellaan ja vietetään aikaa, sitä enemmän muutos alkaa näkyä heissä.”
Musiikin avulla vangilla on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi, hän sanoo.
”Hänelle tulee tunne, että olen osa tätä bändiä. Soittamisen tai laulamisen kautta voi tulla fiilis, että kykeni tekemään jotain, mihin ei ajatellut pystyvänsä. Näin vahvistuvat sekä sosiaaliset taidot että ensiarvoisen tärkeä tunne siitä, että minä kelpaan.”
Miika Hynninen
Kotoisin Pohjois-Savon Leppävirralta. Syntynyt vuonna 1979.
Vankilapappi, pari- ja perhepsykoterapeutti ja yhteisömuusikko Helsingin vankilassa.
MT:n pitkäaikainen kolumnisti. Kirjoittanut Hengähdyspaikka-kolumneja viikonvaihteen lukemistoon vuodesta 2017.
Asuu Espoossa vaimonsa, kolmen lapsen ja 15-vuotiaan borderterrierin kanssa.
Harrastaa paljon urheilua. Lempilaji on swimrun, jossa sekä juostaan että uidaan maastoreiteillä. ”Siinä pääsee niin lähelle luontoa kuin voi vain ikinä päästä. Yhdellä matkalla uidaan esimerkiksi kymmenessä lammessa.”
Laulaja, lauluntekijä ja mandoliinin, viulun sekä huuliharpun soittaja yhtyeessä Mikkels Sons. Debyyttialbumi Unia, ajatuksia, muistikuvia ilmestyi 1.9. suoratoistopalveluissa.
Tätä ilman en voisi elää: hyvää huumoria. ”Nauru pidentää ikää ja pitää pinnalla vakavissakin paikoissa.”
- Osaston luetuimmat
