

Historiallinen romaani on parhaimmillaan, jos se saa lukijan näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua, ja jos se samalla viihdyttää, lisää tietoa ja ymmärrystä.
Historioitsija, filosofian tohtori R. M. Rosenbergin (s. 1977) Vapaaherratar on juuri tuollainen huolella taustoitettu matka 1700–1800-lukujen vaihteen aateliskartanoon. Rinnalla näyttäytyy rahvaan asema.
Nykytilanne Euroopassa tuo läheltä koettaviksi aikakauden jännitteet.
Aatelisten elämä ei ollut kiiltokuvaa, vaikka palvelusväen tehtävä oli pukea, pestä ja kammata työnantajiaan sekä imettää näitten lapset. Sota ja sairaudet eivät kysyneet säätyä.
Romaanin alussa vapaaherratar Helenan puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud palaa Kustaa III:n sodasta vieraaksi muuttuneena. Taistelut jatkuvat painajaisunissa, kauhun huudot tärisyttävät korkeita ikkunoita.
Myöhemmin on pojan vuoro kokea Suomen sota (1808–1809).
En ole lukenut Hakoisten kartanoon sijoittuvan teossarjan ensimmäistä osaa: Hakoisten Anna (Tammi, 2022). Vei tovin tottua tapakulttuurin muodollisuuteen. Samoin termistö on osin haasteellista. Mutta kun kerronnan vietäväksi antautui, se kantoi.
Onneksi on Google, jos haluaa tietää allodiaalisäterin tai passevolanssin täsmällisen merkityksen. Tai tuntea miehen nankiinihousujen ja lesken mustan kamlottipuvun materiaalit sormissaan.
Ranskankieliset hellittelyt perheen kesken kuvaavat hyvin aatelispiireissä edellytettyä sivistystä.
Alkusivujen henkilöluetteloa tulee katsottua tarinan edetessä useamman kerran. Asianmukainen on romaanin loppuun sijoitettu laajahko selonteko, mitä näille ihmisille oikeasti tapahtui, ja mikä on kirjailijan mielikuvitusta.
Rosenberg itse on viimeisin lenkki Hakoisten naisten jatkumossa, kartanon nykyisen isännän puoliso. Aiemmasta tuotannostaan olen lukenut 1600-luvun ranskalaisesta kurtisaanista kertovan Ninon – Rakkauden mestarin (Teos 2021). Kirjailijan ote ja eläytyminen on nyt selvästi syventynyt.