Pönttöuuni hohkaa lämpöä entisen kansakoulun isossa luokassa.
”Ilman tätä taloa ei olisi vaatebisnestä”, sanoo vaateyrittäjä Eija Irene Hiltunen.
Ilomantsin Kuuksenvaaran kylässä asuisi myös yksi pariskunta vähemmän ilman 110-vuotiasta hirrestä veistettyä taloa, jonka nimi on nykyisin Kuuksenkaari.
Koitadesign-vaateyrityksen vaatteet suunnitellaan, korut kootaan ja asusteet tehdään täällä maaseudun rauhassa.
Talon työhuoneessa silkkipainetaan myös vaatteissa ja asusteissa toistuva karjalaisten sielunlintu eli kukkilintu.
Kukkilintu ilmentää iloa, valoa, onnea ja rakkautta. Hiltunen kertoo, että kuvio esiintyy suomalaisugrilaisissa käsitöissä.
Ikivanha symboli on saanut alkunsa kahdesta riikinkukosta ja elämänpuusta. Hiltunen kertoo, että sitä esiintyi jo bysanttilaisissa, islamilaisissa ja egyptiläisissä kulttuurissa.
”Suomalaisugrilaiset heimot ja karjalaiset tekivät kauppaa itään ja toivat tekstiilejä mukanaan jo ennen ristiretkien aikaa. Naiset innostuivat kirjailemaan niitä omiin käsitöihinsä.”
Ajan myötä kuvio sai piirteitä paikallisesta luonnosta.
Hiltunen ja puoliso Eero Tuomisto ovat paluumuuttajia.
Hiltusten suku on asunut Ilomantsin Koitajoen rannalla. Esivanhemmat elivät erämaajoen lohenkalastuksella ja niittämällä tulvaniittyjä.
Hiltunen syntyi Ilomantsissa, mutta perhe muutti Ruotsiin jo 1960-luvulla. Suomeen hän palasi lukion jälkeen. Hiltunen on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja työskenteli valokuvaajana Helsingissä.
Tuomisto on jäänyt eläkkeelle talouslehtiuralta, joka vei hänet myös Ruotsiin ja Viroon. Hän vetää nyt Ilomantsin matkailuyhdistystä.
Kyläkoulun Hiltunen osti keski-iän kriisissään. ”Tajusin, että on aika tehdä jotain muutakin ja vaihtaa maisemia.”
Eno vinkkasi myynnissä olevassa koulusta. 400-neliöinen rakennus tuntui ensialkuun aivan liian isolta.
Vuoden päästä koulu oli edelleen myynnissä. Hiltunen tuli katsomaan sitä, teki tarjouksen ja kauhistui, kun se meni läpi.
”Mutta emme ole katuneet kertaakaan. Elämän laatu on noussut rutkasti. Olen päässyt toteuttamaan itseäni täysin.”
”En voisi ajatellakaan asuvani Helsingissä enää. On järisyttävää tajuta, että kuulun tänne.”
Ilomantsi on vanhaa karjalaisaluetta, se näkyy Koitadesignin myynnissäkin: väreistä toimivat aina musta ja punainen.
EU:n itäisin ja Suomen ortodoksisin kunta vaalii kuntastrategian mukaan karjalaista kulttuuriaan.
Ilomantsin kulttuuri ja luonto inspiroivat Hiltusta.
Pitäjä tunnetaan karhufestivaalista, Parppeinvaaran runokylästä ja kansanrunokokoelma Kantelettaresta, joka syntyi Elias Lönnrotin runonkeruumatkoilta Ilomantsista.
”Venäjän tilanne on mikä on. Sukukansat ovat tosi tiukoilla. Suomalaisten tehtävänä on vaalia suomalaisugrilaista perintöä”, ajattelee Hiltunen.
Lisäksi Hiltunen mietti, saisiko hän ihmiset ajattelemaan vaatteiden alkuperää. Hän päätti alkaa tehdä lähivaatteita.
Kainuunharmaksen villa tulee ilomantsilaiselta Katariinan luomutilalta. Vaatteet ommellaan Kiteellä. Korut leikataan ja kootaan Ilomantsissa. Myös verkkokaupan kuvissa esiintyvät mallit ovat paikallisia.
Pellava puolestaan tulee Baltiasta, tekstiilijätteestä ja muovipulloista tehty Pure Waste -kangas suomalaisyritykseltä.
Vaatteiden laadusta kertoo se, että verkkokaupan tilauksista tulee hyvin vähän palautuksia.
Hiltunen nostaa hattua muille vaateyrityksille, jotka tekevät tuotteensa Suomessa.
Hänestä on surullista, että suomalainen vaateteollisuus on kutistunut pieneksi. Se näkyy Koitadesigninkin tuotantoketjussa. Ilomantsista ei löytynyt ompelijaa, aiempi värjäämö meni konkurssiin, kaavoittajia ei ole enää montaa jäljellä.
”Suomessa on korkeaa osaamista, mutta ammattitaitoisia osaajia ei kohta ole, jos ei ole tilaajia”, sanoo Hiltunen.
”Suomalaisen työn teettäminen on kallista, mutta miksi sen pitäisi olla halpaa? Pitäisikö ompelemisen olla halpaa, kun se on naisten työtä?”
Hiltusesta Design from Finland -merkki on harhaanjohtava. ”Sillä hämärretään vaatteen alkuperä. Tuote suunnitellaan Suomessa mutta se voidaan ommella vaikka Kiinassa.”
Uuteen vuoteen Hiltunen lähtee toiveikkaana. Hän pohtii, tekisikö Koitadesignille englanninkieliset verkkosivut.
Toinen mietintämyssyssä oleva asia on ensimmäisen työntekijän palkkaaminen. Kynnys on korkea, sillä työntekijän pitäminen vaatisi säännöllistä kassavirtaa.
Hiltunen tekee kaiken itse, eikä pysty enää kasvattamaan omaa työmääräänsä.
”Käsityöllä ei rikastu. Volyymia tarvitaan.”
Ilomantsissa asuessaan Hiltunen on toisaalta huomannut, että vähempikin riittää.
Talon pellavapuodissa on kesäisin elämää. Muutama ostaja päivässä riittää.
”Pohdimme viime kesänä, laittaisimmeko tien viereen kyltin, mutta emme laittaneet sitä.”
