


Ravinto on ihmisen perustarve, mutta se voi olla paljon muutakin.
Ruotsalainen moninkertaisesti palkittu kirjailija Karolina Ramqvist (s.1976) näyttää elämäkerrallisessa teoksessa oman ja sukunsa suhteen ruokaan ja ruoan kautta toisiinsa.
Mummo ja vaari olivat yksinäiselle tytölle lapsuuden ja nuoruuden vakaa tausta. Heidän luonaan hän vietti paljon aikaa, kun äidillä olivat omat menonsa ja ihmissuhteensa.
Mummo nautti läheisten ruokkimisesta. Keskeisen osan kirjassa saa riisivanukas, josta tuli tytön mieliruoka ja jonka makuelämyksen hän olisi halunnut siirtää omalle tyttärelleen. Siinä hän ei onnistunut.
Äiti tapasi paistaa kasan lettuja, jos tyttö jäi yksin kotiin.
Hiljaiset, autiot huoneet pelottivat. Lettuja ahmiessaan tyttö sai tunteen tasolla yhteyden äitiin ja huolenpitoon. Ruoka teki yksinäisyydestä siedettävää.
Suorastaan jännittävä ja sydämeenkäyvä on episodi, kun mummolla oli lääkärissä käynti. Vaari lähti verstaalleen ja sanoi leikillään, että tänään tytön pitää tehdä lounas.
Joillekin syntyy nälkä, joka ei syömällä sammu.
Pieni tyttö oli seurannut mummon keittiöpuuhia ja saanut osallistuakin niihin. Hän ryhtyi valmistamaan palapaistia ja perunoita perusraaka-aineista yrittäen muistaa miten mummo kaiken teki. Avuksi hän tarvitsi keittiöjakkaran, jota siirteli hikipäässä yltääkseen hellalle ja tarvikkeisiin.
Ruokamuistojen kautta näyttäytyy tytön suhde myös etäiseen, hienostuneeseen isään.
Ramqvistin teos on elämänmakuinen, intiimi kattaus, joka palauttaa lukijan mieleen omia ruokamuistoja ja yhteisiä ateriointeja menneitten ja nykyisten läheisten kanssa.
Aikaa säästämättä valmistettu ruoka on rakkautta, turvallisuutta ja nautintoa. Mutta joillekin syntyy nälkä, joka ei syömällä sammu.
Herkuista tulee elämän täyttävä piina ja pakkomielle.
Vertaistukeakin tämä kirja voi antaa; tekijä on saanut riippuvuuden hallintaansa.