
Ristiinan Pellosniemen uittopaikalla käy heinäkuisena tiistaiaamuna kova kuhina, kun valtavat tukkipinot molskahtelevat yksi toisensa jälkeen veteen.
”Tässä näkymässä on kyllä jotakin perin pohjin suomalaista”, hymähtää Järvi-Suomen uittoyhdistyksen uittopäällikkö Esa Korhonen ja viittilöi kohti hellepäivän lämmössä kimaltelevaa järvimaisemaa.
Samassa jälleen yksi trukki ajaa laiturin reunalle kipaten uuden tukkipinon alas järveen. Pian paikalle liukuu vettä pitkin järjestelyalus, joka vetää pinon osaksi valtavaa lauttaa.
Ympärillä tapahtuvasta hyörinästä käy nopeasti ilmi, että uittoperinne elää Suomessa parhaillaan eräänlaista renessanssia. Itsestäänselvyys nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole.


Vaikka uittotoiminnalla Suomessa onkin pitkät ja kunniakkaat perinteet, painuivat uitetun puun määrät erityisesti 2010-luvun puolivälissä ennätyksellisen alhaisiksi. Uittojen kannalta synkimmässä vaiheessa isoista metsäyhtiöistä puuta uitti vain UPM.
Oltiin tultu kauaksi lähihistoriasta, sillä vielä 1960-luvun puoliväliin asti uittaminen oli tärkein puutavaran kaukokuljetusmenetelmä ja aktiivista uittoreitistöä oli yli 47 000 kilometriä.
Muutama vuosi sitten uittojen kannalta negatiivinen kehityskulku kuitenkin katkesi, ja nyt uittomäärät ovat kasvaneet tasaisesti useamman vuoden peräkkäin. Tänä kesänä puuta uitetaan Korhosen mukaan yhteensä jo noin 750 000 kuutiometrin verran.
”On ymmärretty, että uittoketju on energiatehokkuudeltaan ylivertainen.” Esa Korhonen
Mukana toiminnassa ovat UPM:n lisäksi jälleen kaikki muutkin suuret metsätoimijat, eli Stora Enso, Metsä Group ja Metsähallitus. Alle kymmenen vuoden aikana on siis tapahtunut paljon.
Pääasiallisia syitä uittotoiminnan uudelle nousulle on Korhosen mukaan kolme.
”Venäjän puuntuonnin loppuminen, ilmastonmuutos ja teiden korjausvelka ovat asioita, joihin myös metsäalan on ollut pakko reagoida. Yksi ratkaisu kaikkiin näihin ongelmiin on uitto, joka on 2020-luvulla ikään kuin hoksattu uudelleen.”
Uittoa harjoitetaan Suomessa nykyisin vain hinausalusten avustamina nippu-uittoina Vuoksen vesistöalueella. Irtouitto loppui viimeisenä Kemijoessa vuonna 1991.
Uittopaikkoja aktiivisessa käytössä on tällä hetkellä 18, puita vastaanottavia tehtaita on viisi. Uittoväylästöä käytössä tänä kesänä noin 1 500 kilometriä.
Uittojen osuus kaikista puukuljetuksista Suomessa nykyisin 1–2 prosentin luokkaa. Uitettava puu menee pääosin havusellun ja vanerin valmistukseen.
Uitot työllistävät kauden aikana noin 50 henkilöä.
Lähde: Järvi-Suomen uittoyhdistys & Perkaus oy.
Toisin kuin vielä hetki sitten, on koko metsäsektorilla Suomessa tällä hetkellä pitkästä aikaa yhteinen tahtotila pitää yllä ja kehittää uittotoimintaa.
”On ymmärretty, että uittoketju on energiatehokkuudeltaan ylivertainen: hiilidioksidipäästöt ovat rekkalasteihin verrattuna minimaaliset ja puut ovat samalla poissa liikenteestä rasittamasta teitä. Myös huoltovarmuuden kannalta uittoinfran ylläpito on fiksua toimintaa”, Korhonen luettelee.

Uittamisen etuja ovat Korhosen mukaan myös sen ainutlaatuinen yhdistelmä liikkeestä ja varastoinnista.
”Pisimmillään puuta voidaan säilyttää tehtaan edustalla vedessä jopa vuoden ajan, nostaen sitä sieltä sitten ylös tarpeen mukaan. Erityisen suuri apu uitoista onkin kelirikkokaudella, kun puutavaran kuljetuskapasiteetti on muuten pieni. Vedessä puu on myös hyönteistuholain ulkopuolella.”
Käytännössä uittokausi kestääkin nykyisin aina vapusta alkaen itsenäisyyspäivän tienoille asti. Talvisin työtä tuottavat seuraavan kesän uittopuiden kartoitus, kaato ja uittotarvikkeiden valmistelu.

Kansainvälisellä tasolla uittotoiminta on kuitenkin kuolemaisillaan.
Käytännössä Suomi on ainoita maita maailmassa, jossa uittoa vielä tositarkoituksella harjoitetaan. Korhonen toteaakin naurahtaen, ettei hänellä ole läntisessä Euroopassa yhtäkään kollegaa. Muualla toiminta on enää lähinnä perinteen ylläpitoa ja kansanhuvia.
”Suomessakin oltiin 2000-luvulla rajamailla uittoperinteen hukkaamisessa, mutta onneksi tietotaitoa on nyt saatu siirrettyä vanhemmilta polvilta eteenpäin ja homma näyttää jatkuvan vielä pitkään.”
Pitkään vireillä ollut matalasuhdanne mutkistaa uittojen edellytyksiä kuitenkin edelleen myös kotimaassa.
Esimerkiksi työhön tarvittavaa kalustoa ei enää noin vain löydä lähimmästä rautakaupasta. Monet tarpeelliset työkalut, kuten puiden niputtamiseen tarvittava metallilanka, tilataankin Korhosen mukaan olosuhteiden pakosta esimerkiksi Saksasta.
”Kyllä tämä toiminta oli meilläkin vielä muutamia vuosia sitten vaakalaudalla – se myönnettäköön – mutta nyt suunta näyttää pitkästä aika todella positiiviselta.”



Pellosniemen uittopaikalla silmiin pistävää onkin erityisesti nuorten työntekijöiden suuri määrä. Moni näyttää löytäneen uitoista itselleen mieluisan kesätyön, ja useampi kertoo olleensa hommissa jo muutaman kesän peräkkäin.
Hyvä tunnelma välittyy myös sivustaseuraajalle, sillä vaikka päivä on kuuma, kantautuu vesiltä rantaan käyvien käskyjen lisäksi myös jatkuvaa huulenheittoa.
”Kyllähän tämä on ikään kuin tällaista palapelin kasaamista”, huikkaa Verneri Arkko virnistellen laiturin suuntaan tasapainoillessaan samalla puupinojen päällä vedessä.
Kesätyötoveri Mikael Hämäläinen rientää Arkon avuksi, ja muutamassa minuutissa parivaljakko on saanut kytkettyä jälleen yhden puupinon osaksi isompaa lauttaa.
Juomatauolla Arkko kertoo olevansa kyseisissä hommissa jo toista kesää, Hämäläinen taas ensimmäistä. Veteen kumpikaan ei myönnä vielä tänä kesänä molskahtaneensa, mutta kengät ovat kuulemma kastuneet jo useampaan kertaan.
Työstä kumpikin sanoo nauttivansa sen ajoittaisesta hikisyydestä huolimatta. Uittoporukan ryhmähenki saa sekin roppakaupalla kiitosta.
”Ainutlaatuista ja perinteikästä puuhaa”, kaverukset tuumailevat mielissään vielä yhteen ääneen, ennen kuin ottavat viimeisen huikan vettä ja hyppäävät puiden päälle jatkamaan päivän työurakkaa.
Nuorukaisten riuskoja otteita seuratessa ei voi välttyä ajattelemasta, että suomalainen uittoperinne on vuosien vaikeuksien jälkeen juuri nyt hyvissä käsissä.