Kirkon tehtävä on osallistua politiikkaan – ”Jokaisella, jolla on, annetaan, mutta jolla ei ole mitään, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”

On sanottu, ettei vieraiden ihmisten kanssa kannata ottaa puheeksi uskontoa tai politiikkaa. Vaarallisia aiheita kumpikin, jotka saattavat aiheuttaa suuria tunteita.

Mutta entäs sitten kun ne laitetaan yhteen? Kun kirkko ottaa kantaa politiikkaan, mennään heikoilla jäillä, sillä on suuri vaara, että joku suuttuu. ”Olisi paras pitäytyä siinä Jumalan sanan julistamisessa”, ”papit pysykööt lestissään”, ”täytyy erottaa selvästi nämä kaksi, ettei mene puurot ja vellit sekaisin”.

Mutta mitenkäs ne opit Raamatun mukaan menevätkään? Pitikö kääntää katseensa pois kun näkee kurjuutta, köyhyyttä ja heikompiosaisia? Vai saako katsoa ja auttaa vain silloin kun politiikalla ei ole mitään tekemistä olojen kanssa? Onko sellaista tilannetta edes?

Joten uskallanpas nyt pistää lusikkani tähän soppaan:

Nyt ollaan opiskelijoilta, niiltä joilla jo nyt niin vähän, viemässä siitä vähästäkin vielä pikkuisen lisää. Asumistukea leikataan, aikuiskoulutustuki lakkautetaan, opiskelijoiden terveydenhoitopalveluita supistetaan entisestään, opistotuen indeksikorotuksia perutaan.

Opiskeluun ei enää yksinkertaisesti ole varaa. Vai päätämmekö hyväksyä sen, että opiskelu ja koulujenkäynti kuuluu vastaedes vain rikkaiden perheiden vesoille?

Ja entäpäs maahanmuuttopolitiikan muutokset? Tai työttömyysturvan leikkaukset?

Miten lähelle ja todeksi tuleekaan tämä Raamatun lause:

”Jokaisella, jolla on, annetaan, mutta jolla ei ole mitään, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on” (Mt. 25:29).

Miten kirkko voisi olla hiljaa, kun päivittäin kohtaamme opiskelijoita, maahanmuuttajia, vähävaraisia työttömiä, jotka pelkäävät tulevaisuutensa ja selviämisensä puolesta?

Jeesus ajoi aina halveksittujen, sairaiden, vanhusten ja heikoimpien asiaa. Hän jos joku opetti, että niiden, jotka voivat itse hyvin, tulee puhua heikoimpien puolesta, jotta heidänkin äänensä saadaan kuuluviin.

Kirkon puolustaessa heikkojen, köyhien ja sorrettujen asemaa, se samalla kertoo, että syrjään joutuneet ovat osa yhteiskuntaamme ja että heillä on sama jakamaton ihmisarvo kuin muillakin ihmisillä. Siksi kirkon tehtävä on osallistua myös politiikkaan: puurot ja vellit on aina olleet sekaisin, ja niin pitää olla vastaisuudessakin: kirkko kulkee käsi kädessä seurakuntalaistensa kanssa, näkee ihmisten haasteet ja murheet, ja niinä hetkinä ei jätä, vaan kulkee rinnalla auttaen.

Meidän kristittyjen ja kirkon kiinnostus politiikkaa kohtaan on kiinnostusta sitä kohtaan, miten me hoidamme Jumalan luomaa maailmaa ja millaisten rakenteiden varassa otamme toisemme huomioon.

Uskonnoissa ei ole ainoastaan kyse ihmisen suhteesta Jumalaan vaan myös suhteestamme muihin ihmisiin. Ja juuri siitä syystä, kirkoilla on sanottavaa siitä, miten ihmisiä koskevia asioita ja yhteiskuntaa hoidetaan.

Vastuu lähimmäisestä on vastuuta koko yhteiskunnasta ja Jumalan luomasta maailmasta.

Kolumnin kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseuran kappalainen.