Villa Ruusula Rääkkylän Rasivaarassa on ollut Sari Kaasisen koti jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kuva: Lari Lievonen
Värttinä-yhtyeen Sari Kaasinen sai maatilalta parhaat eväät elämäänsä
Värttinä-yhtyeen menestys vei Sari Kaasisen maailman festivaalilavoille, mutta Pohjois-Karjala on aina tuntunut kodille.TilaajalleRääkkylä
Sari Kaasisen soittajanura alkoi 11-vuotiaana kanteleesta. Ura on edennyt musiikintohtoriksi asti. Kuva: Lari LievonenVärttinä-yhtyeestä kuuluisaksi tulleen Sari Kaasisen, 56, koti on Rääkkylässä Jänisselän rannalla, samassa Rasivaaran kylässä kuin hänen lapsuudenkotinsa. Tänne hän palaa ja täällä hän järjestää erilaisia tapahtumia, vaikka nykyinen työ Saimaan alueen ruoka- ja kulttuurimatkailua edistävän hankkeen johtajana vie häntä myös muualle.
Kaasinen kiersi aikoinaan Värttinän kanssa maailmaa ja asui Helsingissä, kunnes vuonna 1994 hän sai ensimmäisen lapsensa.
”Silloin juhannusaattona Seurasaaressa sain primitiivireaktion: miun laps ei kasva Helsingissä!”
Seuraavana perjantaina lähti perheen muuttokuorma Rääkkylään, kirkolle rivitaloon. ”Kiitos lasteni isälle Heikki Kemppaiselle, että niin kävi”, Kaasinen antaa tunnustusta ex-miehelleen.
Maalta kaupunkiin muuttaneella Kaasisella ei ollut Helsingissä tukiverkostoa. Rääkkylässä olivat äiti ja isä, mummit, ukit ja muut sukulaiset ja kaikki tutut paikat lähellä.
Kun Kaasinen tuli pohjoisen Saimaan Jänisselän rannalle, missä oli vielä yksi talonrakennuspaikka jäljellä, hän tajusi tulleensa kotiin. Täällä hän oli ollut lapsena luontoleirillä, nukkunut teltassa, istunut riu’ulla.
”Tuossa, missä on nyt meidän laituri, oli sama hiekkalahukka, mihin me tulimme paistamaan kalat, kun oltiin ensin ongella läheisissä ruohikoissa. Rannalla on hirmunen kivenjärkäle, johon silloin jurautin polveni ja polvessa on edelleen arpi. Tunsin, että tässä oli kodin paikka.”
Niin pariskunta rakensi järvenrantaan talon, Villa Ruusulan, missä Kaasinen edelleen asuu. Väliin on mahtunut toisen ja kolmannen tyttären syntymät, asuminen Joensuussa ja Lappeenrannassa, opiskelua ja työtä. Mutta koti ja sydän ovat pysyneet kaiken aikaa täällä, Rääkkylän Rasivaarassa.
Rannalla on hirmunen kivenjärkäle, johon silloin jurautin polveni ja polvessa on edelleen arpi. Tunsin, että tässä oli kodin paikka.”
Viisivuotiaana Sari Kaasinen päätti, että hänestä tulee isona navettapiika. Kotitilalla oli kuusi lehmää, vasikoita, possu ja kanoja. Kaasinen kävi mummin kanssa joka aamu navetassa ja istui pikkuvalmetin ratissa, kun Kauko-isä ja sedät mättivät kesällä heinää kärryyn.
”Tiedän maaseudulla elämisestä todella paljon. Minut kasvatettiin arvostamaan joka ikistä viljeltävää asiaa. Eino-ukin kanssa minulla oli sienibisnes, kun kerättiin haaparouskuja myyntiin, ja marjamania minussa jyllää vieläkin.”
Kaasinen oppi, että jos jotain haluaa, niin sen eteen pitää tehdä töitä.
”Se oli hyvä oppi. Kun meidän tilalta lähti maitoa, niin maitoauton mukana tuli voita, juustoa ja jäätelöä. Ne ovat ihania lapsuusmuistoja.”
Tilan jatkajaa Kaasisesta ei kuitenkaan tullut, sillä ukki luovutti tilan pojalleen vasta, kun Sarin isä oli 42-vuotias.
”Ukin mielestä vanhat konstit olivat parempia kuin pussillinen uusia. Meille tuli sisävessakin vasta sukupolvenvaihdoksen yhteydessä. Isä siirtyi mullikoihin. Vuoden 2000 puolivälissä tehtiin heinää viimeisen kerran, sitten mullikat lähtivät autoon.”
Kaasisen äiti osallistui Rasivaaran nuorisoseuran toimintaan. Hän ehdotti tyttärelleen kanteleensoittoa.
”Olin 11-vuotias, enkä ollut ikinä nähnyt koko soitinta, saati soittanut. Mutta niin vain menin Ilomantsin kanteleleirille.”
Pienestä pitäen Sari ja sisko Mari esiintyivät ensin omalle perheelle, sen jälkeen nuorisoseurantalolla, sitten kirkonkylällä ja Joensuussa. Kohta mentiin jo lentokoneella Helsinkiin soittamaan.
”Koko ajan porkkana oli vähän matkan päässä eivätkä stepit olleet liian suuria. Lapsuus oli tosi terveellä tavalla tekemiseen kannustava”, Kaasinen kiittää.
Kanteleen soittaminen tuntui helpolta, alkuun yhdellä kielellä ja yhdellä sormella. Äiti kannusti: tee, tee.
”Meillä oli Tsupukat-ryhmä: Mari ja minä ja serkut Jaana ja Minna. Ihmiset soittivat äidille, että pitäis saada tyttöjä keikalle. Me laulettiin ja lausuttiin.”
Tyttöjen äitiä luultiin opettajaksi.
”Olin aina niin ylpeä, kun isä on maanviljelijä ja äiti on pankissa töissä. Että kyllä maatilan tytötkin osaa esiintyä ja käyttäytyä!”
”Olin aina niin ylpeä, kun isä on maanviljelijä ja äiti on pankissa töissä. Että kyllä maatilan tytötkin osaa esiintyä ja käyttäytyä!”
Peruskoulun jälkeen Kaasinen halusi musiikkipainotteiseen lukioon, ja sellainen oli Kuopiossa.
Muutto uuteen kaupunkiin tuntui samalta kuin olisi lähtenyt Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Julkisia yhteyksiä ei ollut, mutta onneksi oli vanhempia opiskelijoita, joiden kyydissä pääsi kulkemaan. Kuopiosta Kaasinen tuli perjantaisin Joensuuhun soittotunnille, ja isä haki hänet kotiin Rääkkylään, missä Kaasisella oli kanteleoppilaita.
Vuonna 1983 syntyi Värttinä-yhtye. Vuonna 1987 Värttinä valittiin vuoden yhtyeeksi, ja se teki ensimmäisen levynsä. Mukana oli yli kaksikymmentä rääkkyläläistä nuorta.
Kaasinen oli aloittanut opinnot Sibelius-Akatemiassa Helsingissä, mutta suhasi kaiken aikaa Pohjois-Karjalassa opettamassa. Yöjunat ja lentokoneet tulivat tutuiksi. Valmistuminen viivästyi.
Sitten ilmestyi Värttinän Oidai-levy vuonna 1991. Se myi kultaa ja platinaa.
”Ajattele, täältä, Rasivaaran nuorisoseuran talolta, voi päästä Suomen listakärkeen kansanmusiikilla. Sen ei pitänyt olla mitenkään mahdollista. Me esiinnyttiin festivaaleilla ulkomaita myöten.”
Kaasisen kantava lause onkin, että vaikka olisit mistä ettäänperältä kotoisin, voit päästä ihan mihin tahansa. Kaikki on mahdollista, kun vain uskot ja teet.
Työ on vienyt Sari Kaasista maailmalle mutta Pohjois-Karjala on aina tuntunut kodilta. Kuva: Sanne KatainenKaasiselta kaukomaat kuitenkin jäivät, kun lapsia syntyi lisää. Kiisa-tyttären jälkeen syntyivät Piita ja Aliina.
Pohjois-Karjalassa Kaasinen sai töitä musiikkiopistossa. Tytöt harrastivat soittamista ja kansantansseja, elämä soljui eteenpäin.
Nuorena solmittu avioliitto purkautui, ja elämä vei Kaasisen Lappeenrantaan, missä hän toimi miehensä Petteri Ukkolan ja Kiisa-tyttärensä kanssa puolenkymmentä vuotta yrittäjänä vetämässä kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta.
Kunnes Pohjois-Karjala kutsui taas. Joensuussa avautui kulttuurijohtajan virka.
Kaasinen valittiin työhön. Hän palasi kotikonnuille ja jatkoi kansanmusiikkileirien pitämistä omalla tontillaan Rääkkylässä.
”Kunnes iski joku hulluus, että rakennan leiriläisiä varten pihalle ladon. Taloon laajensin vielä ison ruokasalin.”
Oli vuosi 2019. Kaasinen ehti pitää syksyllä ladossa joka kuukausi konsertin – joulukuussa talo oli jo tupaten täynnä.
”Sitten iski korona, ja 13.3.2020 kaikkien kulttuuritoimijoiden työt peruttiin ja toiminta käytännössä kiellettiin. Se oli niin kauheaa, että en edes halua muistella sitä. Ensimmäistä kertaa tänne tulemisen jälkeen myös taiteellinen työ tyssäsi.”
Kaasinen oli juuri saanut tilauksen koululaisoopperan säveltämisestä.
”Istuin tässä, katselin järvelle ja sävelsin. Sävellystilaus oli suuri onni, mutta muuten tuntui aivan hirveältä. Kun koronatilanne vähän helpotti, tuli tämä sota. Ihmisten kulttuurin kulutus muuttui totaalisesti. Kukaan ei lähtenyt enää minnekään.”
Sota Venäjän ja Ukrainan välillä tuntui erityisen kovasti Itä-Suomessa, Venäjän rajalla. ”Helsingissä ihmiset kysyivät, uskaltaako sinne tulla.”
”Täällä olevat ihmiset eivät ole niitä, jotka ovat pakosta jääneet, vaan he ovat sitkeimmistä sitkeimpiä ja valinneet asua täällä.”
Rääkkylä on alle kahdentuhannen asukkaan kunta, joka tunnetaan Sari Kaasisen perustamasta Kihaus-kansanmusiikkifestivaalista. Kaasinen ei ole kertaakaan katunut palaamistaan lapsuuden kotikuntaansa, vaikka työn takia hän onkin asunut välillä muualla. Täällä on yhä hänen kotinsa.
Miten saisi muutkin ihmiset palaamaan ja pysymään Itä-Suomessa – se on Kaasisen mielestä tuhannen taalan kysymys.
”Täällä olevat ihmiset eivät ole niitä, jotka ovat pakosta jääneet, vaan he ovat sitkeimmistä sitkeimpiä ja valinneet asua täällä. Lähteneitä on paljon, mutta heillä on juuret täällä – mikseivät he palaisi?”
Moni perää peruspalveluita, mutta ne ovat Kaasisen mielestä Rääkkylässä jopa erittäin hyvät. On kauppa, kirjasto, apteekki, terveysasema, kuntosali. On tilaa hengittää ja kuulla omat ajatukset. On puhdasta luontoa.
Nyt Kaasinen on vetämässä kolmen maakunnan yhteistä European Region of Gastronomy -hanketta.
”Siinä on tärkeä tehdä näkyväksi näitä Itä-Suomen kätkettyjä salaisuuksia ja itäsuomalaista gurmeeta. Tuoda ihmisiä yhteen. Maaseudun elinvoima ja elävänä pysyminen on ihan ykkösjuttu, myös minulle henkilökohtaisesti.”
- Osaston luetuimmat
