Katri Helminen toimii myös Pohjanmaan ravi ry:n puheenjohtajana. Hän on koulutukseltaan eläinlääketieteen lisensiaatti sekä filosofian tohtori. Kuva: Elina Paavola
Lehmille juotettiin viinaa lääkkeeksi − kieltolain aikana heräsi epäilys eläinlääkärien resepteistä
Eläinlääkärit ovat hoitaneet kotieläimiä vasta lyhyen aikaa. Eläinten leikkaukset ja lääkitykset olivat aiemmin itseoppineiden ja puoskareiden käsissä.Tilaajalle
Eläinlääkäri tutkimassa nimikyltistä päätellen Eleonoora-nimistä lehmää 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen / Kansantieteen kuvakokoelma / Pekka Kyytisen kokoelmaVuonna 1900 Suomessa oli 38 eläinlääkäriä, vuonna 1920 heitä oli 158 ja vuonna 1950 edelleen vain 266. Samaan aikaan maassa oli erikokoisia maatiloja noin 250 000, ja isolla osalla niistä oli kotieläimiä.
Maitotili oli maatilojen tärkein rahatulon lähde, ja hevosia tarvittiin sekä uuden pellon raivaukseen että moniin muihin maa- ja metsätalouden töihin.
Niin nautakarjan kuin hevostenkin lukumäärä kasvoi nopeasti: niiden määrä lähes kaksinkertaistui 1880-luvulta 1920-luvulle tultaessa. 1920-luvulla maassa oli noin 1,3 miljoonaa lypsylehmää ja 400 000 hevosta.
Kuten saattaa olettaa, eläimet saivat harvoin hoitoa eläinlääkäreiltä.
”Suurimman osan sairastapauksista hoitivat maallikot, monenlaiset kansanparantajat ja puoskarit”, kertoo pitkän uran eläinlääkärinä tehnyt sekä eläinlääketieteen historiasta väitellyt Katri Helminen.
”Kysymys ei ollut pelkästään siitä, oliko rahaa vai ei. Vähät eläinlääkärit eivät olisi edes ehtineet hoitamaan yksittäisiä eläimiä. Monen eläinlääkärin työpanos kului tarttuvien tautien vastustukseen”, hän jatkaa.
Iso osa eläinlääkäreistä oli valtion virkamiehiä, joiden ensisijainen tehtävä oli tarttuvien kotieläintautien saaminen kuriin. Tällä oli maataloudelle elinkeinona suurempi merkitys kuin yksittäisten eläinten hoitamisella.
Yksi yleisimmistä ja tärkeimmistä maallikoiden toimenpiteistä oli synnytysavun antaminen lehmille. Sivutoimenaan asiaan vihkiytyneitä itseoppineita löytyi joka kylästä.
”Vasikanpäästäjä oli arvostettu ja tarpeellinen ihminen kyläyhteisössä. Helpoimmat tapaukset omistaja hoiti itse, kuten tilalliset tekevät nykyäänkin.”
Helppoa tai kaunista puuhaa voimakkaiden hevosten kuohitseminen ei ollut − operaatio tehtiin yleensä ilman minkäänlaista puudutusta.
Toinen tärkeä itseoppineiden ammattikunta oli kuoharit. Erityisesti hevosten kastraatioon erikoistuneet henkilöt olivat arvostettuja. Muita eläimiä saattoivat kuohita vähemmän arvostetut joutilaat työmiehet.
Kuohari Oskari Tuhkanen Sotkamosta kunnostaa hevosen valjaita, jotta pääsisi kiertämään kyliä. Kuva otettu vuonna 1930. Kuva: Ivar Ekström / Varkauden museot / A. Ahlström osakeyhtiön kokoelmaAmmattikunnan sisällä oma erityinen maineensa oli venäläisillä kuohareilla, jotka kulkivat kylästä toiseen tarjoten palvelujaan.
”He työskentelivät useimmiten ilman yleisöä suojellakseen ammattitaitoaan ja käyttivät erilaisia maagisia keinoja korostaakseen ammattinsa vaativuutta tai pelotellakseen uteliaita”, Helminen kertoo.
Helppoa tai kaunista puuhaa voimakkaiden hevosten kuohitseminen ei ollut − operaatio tehtiin yleensä ilman minkäänlaista puudutusta. Kipuilevien hevosten rauhoittamiseen oli erilaisia vippaskonsteja.
”Varsinkin venäläiskuohareilla, joita oli jäänyt Suomeen maan itsenäistymisen jälkeen, oli monenlaisia keinoja kiperien tilanteiden varalle. Näitä olivat esimerkiksi oriin sierainten sulkeminen tai eläimen korvaan puhaltaminen, kun leikkaaja yritti tavoittaa vatsaontelon puolelle kadonnutta kivestä.”
Kuoharit eivät olleet varsinaisesti puoskareita, sillä laki ei vaatinut kuohitsijalta tutkintoja. Toiminta oli täysin laillista.
”Kuvaavaa on, että puhuessaan maallikkokuohareista tai kansanparantajista eläinlääkärit nimittivät heitä halventavasti puoskareiksi antaen ymmärtää heidän syyllistyvän laittomuuksiin ja humpuukiin eläimiä hoitaessaan”, Katri Helminen kertoo
Ensimmäinen eläinsuojelulaki tuli voimaan vuonna 1934, mutta siinä ei kuohitsemisesta mainita mitään.
Sepän takoma erikoispuukko, joka oli kuohari Matti Peltolan käytössä Käkisalmella. Valmistusaika 1880–1939. Kuva: Etelä-Karjalan museoVasta vuoden 1971 eläinsuojelulaki määräsi eläinten leikkaukset eläinlääkärin tehtäväksi, tosin sillä poikkeuksella, että muiden kuin hevosten ja koirien kuohitsemisen sai suorittaa muukin kuin eläinlääkäri. Näin sai tehdä, jos eläin oli kahta kuukautta nuorempi.
Tilalliset tekivät myös itse paljolti kastraatioita, ja näin tehdään edelleenkin sikatiloilla ja porotaloudessa. Menetelmät ovat muuttuneet paljon. Perinteinen porojen kastraatio tapahtui Lapissa puremalla kivekset irti.
1940-luvulla otetussa kuvassa poromies kuohii hirvaan puremalla kivekset. Kuva: Eino Mäkinen / Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma / MuseovirastoYksi eläinten kotihoidon vakiintuneista lääkkeistä oli alkoholi. Poikineelle lehmälle saatettiin juottaa pullollinen spriitä toipumisen jouduttamiseksi.
Alkoholi oli tuolloin hyvä yleislääke melkeinpä mihin tahansa eläimen vaivaan.
”Sitä käytettiin niin sydämen, hermoston kuin ruuansulatuksen heikkouksissa. Liikarasituksissa, pahoissa onnettomuuksissa, äkkiheikentymisissä, myrkytyksissä, tarttuvissa taudeissa, verenvuodoissa, pahoissa leikkauksissa, vaikeissa synnytyksissä, uhkaavissa halvauksissa, käärmeenpuremissa, kuumetaudeissa, puhallustaudeissa”, Helminen luettelee.
Ulkoisesti käytettynä sprii sopi oivallisesti muun muassa huonosti paraneviin haavoihin.
Eläimille määrättyä spriitä käytettiin myös ihmisten omiin tarpeisiin eli juopotteluun. Eläinlääkärit joutuivat syyniin asiasta kieltolain aikana, ja heidän reseptinkirjoitusoikeuttaan rajattiin.
”Keskimäärin eläinlääkärit olivat määränneet spriitä noin kolme kertaa enemmän kuin ihmislääkärit. Muita alkoholilaatuja eläinlääkärit määräsivät verraten vähän, joskin tarkastajien huomiota herätti koirien ja sikojen varsin runsas konjakintarve”, Helminen veistelee.
Myös koulutuksen saaneet eläinlääkärit käyttivät nykyisin varsin hurjalta kuulostavia menetelmiä. Keinot olivat toisaalta samoja, joita käytettiin myös ihmisten hoidossa tuolloin.
”Suoneniskentää käytettiin eläinlääketieteessä vielä 1900-luvulla. Eläimen laskimosta valutettiin verta monenlaisten vaivojen parantamiseksi”, Helminen sanoo.
Kudoksen polttaminen oli myös yleistä haavojen hoidossa ja kasvainten poistossa. Koska elimistö parantaa polttamalla syntyneen haavan, arveltiin polttamisen parantavan näin haavan alla vahingoittuneen jänteenkin.
1920-luvulla eläimille tehtiin niin sanottuja nuorennusleikkauksia. Astumiskyvyttömälle, vanhalle siitossonnille saatettiin siirtää teurastetun nuoren sonnin kivekset niskanahan alle.
”Tarkoitus oli virkistää vanhan sonnin hormonitoimintaa.”
- Osaston luetuimmat
