Ex-puolisosta voi välittää vaikka rakkaus onkin muuttanut muotoaan, osoittaa Elisabethin Stroutin romaani – tarina voimaannuttaa eikä jää pinnalliseksi

Minäkertoja Lucy ei tiedä lähestyvästä pandemiasta, kun entinen aviomies William, hänen kahden aikuisen tyttärensä isä, vaatii pakenemaan kanssaan New Yorkista Mainen osavaltioon rauhalliseen merenrantataloon, jonka on onnistunut heille vuokraamaan.

Lucy ja William ovat ikäihmisiä. Heillä on eron jälkeen ollut muita suhteita ja avioliittoja. He rakastavat lapsiaan ja välittävät toisistaan aikuisen tietoisen ihmisen tavoin.

Suuren suosion ja arvostuksen romaaneillaan saavuttanut Elizabeth Strout sijoittaa uuden teoksensa aikaan, joka on meille jokaiselle tuttu, mutta jonka pelottavuus alkoi rokotusten myötä haalistua.

Miltä tuntuikaan, kun tappava virus eteni vauhdilla maailmalta meitä kohti? Tiede oli avuton. Kukaan ei ollut turvassa. Liioittelematta ja synkistelemättä Strout kirjaa tarkalla katseella tekemiään havaintoja.

Miten omituista olikaan, kun läheistenkin ihmisten välille tulivat turvavälit, puhuttiin kasvomaskien takaa ja käsiä desinfioitiin?

Uutisista katsottiin hengityskonepotilaitten sinnittelyä, hoitajien ahdinkoa ja kasvaville vainajamäärille tuotuja kylmäkontteja.

Stroutin romaaneja voi pitää voimaannuttavina: tällaista elämä on. Se mikä tulee, on otettava vastaan. Jokainen tekee selviytyäkseen mitä osaa, ymmärtää ja jaksaa.

Vaikka Strout väläyttää traagisiakin kohtaloita, hän ei jää niihin kiinni. Silti kerronta ei ole koskaan pinnallista. Kieli on mutkatonta, helposti välittyvää. Epätavalliset yksityiskohdat tekevät tapahtumat koetun tuntuisiksi, tunnustuksellisiksikin.

Lucyn ja hänen läheistensä arjessa riittää yllätyksiä. Varmaa on vain juuri nyt tapahtuva hetki ja se, mitä ihminen muistaa: koettu elämä kaikissa väreissään.