Satu Rämön hittidekkari Jakob on huikeanhyytävä tarina hevosiin liittyvästä bisneksestä ja sarjamurhista – samalla teos näyttää narsismin kylmät kasvot

Satu Rämön Hildur-sarjan päätösosassa Jakob islantilainen rikospoliisi Hildur Rúnarsdottir alkaa selvittää yhdessä suomalaisen poliisiharjoittelijakollegansa Jakob Johansonin kanssa omituisten sarjamurhien ketjua.

Ensin löytyy järsitty ruumis Islannin Länsivuonoilta kalankasvatusaltaasta. Sitten toistuvat pahoinpitelyt seuraavat toisiaan tulivuorten ja kuumien lähteiden täyttämässä saarivaltiossa. Pahoinpitelyt eivät ole tavanomaisia vaan niissä on pahaenteisiä piirteitä.

Henkirikoksia tapahtuu pian lisää.

Tutkinta johtaa myöhemmin eräälle hevostilalle, josta paljastuu hyytäviä asioita. Islanninhevoset joutuvat tarinassa olennaiseen rooliin – pahinta on se, että hevostiloihin kytkeytyvä bisnes on totta vaikka tarina itsessään on fiktiivinen.

Jakobilla on puolestaan edessä lapsensa tapaamisoikeuksia ja huoltajuutta koskeva oikeudenkäynti Rovaniemellä. Samalla valkenee myrskyinen menneisyys Jakobin ja hänen ex-puolisonsa ja lasten äidin Lenan välillä.

Lenan kohtelu Jakobia kohtaan on ruusuntuoksuista mutta samalla hän on kontrolloiva ja mustasukkainen, narsistinen vallankäyttäjä. Toisaalta myös Jakobin menneisyys raottuu.

Puolivälissä teosta Hildur saa puhelun Suomesta, joka johdattaa hänet Äkäslompolon kylään, Kolarin kuntaan Länsi-Lappiin. Tämä on kirjan käännekohta, jonka myötä juoni tiivistyy loppua kohden, ja uusia käänteitä sinkoaa vimmatusti kuin taivaalla supernovia.

Islannissa asuvan suomalaiskirjailija Satu Rämön kerronta on eleganttia, se ravitsee koko sielua. Rämöllä on lahja kuvata päähenkilöiden elämää tarkasti, jokaisella aistilla. Lukeminen on suuri elämys ja nautinto.

Satu Rämön Hildur-trilogia kiitää kiistatta kotimaisen dekkarikirjallisuuden jalokiveksi. Teos on loppuun asti hiottu psykologinen taidonnäyte.

Aivan viimeisellä sivulla on muutama lause, mikä kääntää juonen vielä enemmän päälaelleen.

Ensiluokkaista on se, että lukija pystyisi tuskin mitenkään arvaamaan juonen muutosta. Loppu on tulkinnasta kiinni.

Teos herättää kysymään, onko ihmisissä enemmän valoa vai pimeää. Ja onko se silti vain valoksi tekeytynyttä pimeyttä?