Uskontoon liittyvässä keskustelussa kaksi tärkeää asiaa menee täysin sekaisin

Perustuslain mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Osallistumisen käsite vaikuttaa kuitenkin venyvältä. Julkisessa keskustelussa se tulkitaan joskus uskonnolle ”altistumiseksi”.

Jos näen televisiossa jumalanpalveluksen, osallistunko uskonnon harjoittamiseen? Jos lomamatkalla herään hotellissa naapurikorttelin moskeijan rukouskutsuun, harjoittaako kehoni ja mieleni uskontoa, kun unen läpi reagoin kutsuun?

Ei uskonnollisille viesteille altistuminen ole uskonnonharjoitusta. Voiko uskontoa edes harjoittaa vahingossa tai tietämään?

Olen vieraillut synagogissa ja moskeijoissa sekä hindulaisissa ja buddhalaisissa temppeleissä. Olen kunnioittanut pyhiä paikkoja ja niissä palvontaan osallistuvia ihmisiä riisumalla kengät tai peittämällä pään vaadittuun tapaan.

Mutta ei se ole minua kääntänyt näitä uskontoja harjoittamaan. Se on päinvastoin auttanut näkemään ihmisyyden olevan kulttuurisessa moninaisuudessaankin pohjimmiltaan yhteinen.

Uskonto ja kulttuuri ovat kietoutuneet erottamattomasti toisiinsa. Ei uskontoa voi siivilöidä erilleen kulttuurista sen enempää kuin sielua ruumiista, jos tällainen uskonnollissävyinen vertaus sallitaan.

Kristinusko läpäisee Euroopassa kaiken myös siellä, missä sitä ei harjoiteta. Se on musiikissa, kuvataiteessa, kirjallisuudessa, paikannimissä, kaupunkikuvassa, filosofiassa, politiikassa, arvoissa, oikeuskäsityksessä.

Englantilainen historioitsija Tom Holland katsoo kirjassaan Dominion: The Making of the Western Mind (2019) kristinuskon hedelmöittäneen sellaisetkin länsimaiset aatteet, jotka ensisilmäyksellä tulkitaan maallistumiseksi.

Niin uskonnonvapaus kuin seksuaalivähemmistöjen oikeudet, jopa itse sekularisaatiokin ovat Hollandin mukaan Uuden testamentin sanoman pitkäaikaista vaikutusta.

Ehkä uskonnolle altistumisen huoli perustuu kapeaan käsitykseen uskosta. Sitä pidetään muusta eristettynä yksityisenä ajatuksena, joka kohdistuu johonkin tuonpuoleiseen. Mutta usko on kulttuuria luova ja yhteisöjä muokkaava voima.

Ellei uskontoa halua harjoittaa, siihen voi suhtautua inhimillisen elämän ilmiönä. Muuten siihen joutuu ottamaan kantaa joka käänteessä kalenteria myöten.

Sunnuntai viittaa auringonjumalaan, maanantai kuunjumalaan, torstai on Thorin päivä ja perjantai Freijan. Ei viikonpäivien lausuminen silti ole viikinkien uskonnon harjoittamista, yhtä vähän kuin vuosiluvun kirjoittaminen on Kristuksen tunnustamista. Vai onko?

Jos Händelin Messiaan kuuleminen on uskonnonharjoittamiseen osallistumista, niin sitten lienee järkevää väittää myös, että rock-levyjä takaperin kuulemalla altistuu paholaisen viesteille ja osallistuu sen palvontaan.

Tai sitten Jeesuksella todellakin on salaista voimaa myös sellaisten mielestä, jotka eivät häneen edes usko.